”Jottain tarttis tehrä…”
Ikäihmisten palveluihin kohdistuu paineita monista suunnista. Haasteisiin vastaaminen edellyttää sekä palvelurakenteen että palveluiden kehittämistä. Ratkaisut ovat paljolti jo tiedossamme (ks. esim. http://www.stm.fi/sosiaali_ja_terveyspalvelut/ikaihmiset).
Tarvitaan mm.
- asiakaslähtöisiä palveluja
- palveluprosessien tehostamista
- resurssien uudelleenkohdistamista
- uusien teknologioiden käyttöönottoa
- esteettömiä ja yhden luukun palveluita
- yksilöllisiä ratkaisuja, jotka mahdollistavat arvokkaan elämän loppuun asti
Kyllä näillä ratkaisuilla jo turvataan laadukkaat ja tehokkaat ikäihmisten palvelut! Mutta miksi tätä kaikkea ei ole jo riittävässä määrin toteutettu?
Verrataanpa tilannetta ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun. Tiedetään, että ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen vaatii hiilidioksidipäästöjen radikaalia alentamista. Tarvittavat toimenpiteet ovat jo tiedossamme (ks. esim. www.ilmasto.org). Tarvittaisiin vain selkeitä päätöksiä ja päätösten mukaista toimeenpanoa. Mutta miksi ilmaston lämpenemistä ei sitten ole jo pysäytetty?
Sanoista tekoihin
Ikäihmisten palvelujen tulevaisuutta ja ilmastonmuutosta ei ole ratkaistu siitä yksinkertaisesta syystä, että tällaisten monimutkaisten ja laaja-alaisten, monista osista koostuvien kokonaisuuksien radikaali muokkaaminen edellyttää ”kriittisen massan” tukea. Päätösten ja toimenpiteiden taakse vaaditaan riittävän laaja tukirintama, joka saa muutoksen vyörymään eteenpäin (ks. esim. http://en.wikipedia.org/wiki/The_Tipping_Point). Pienetkin päätökset ja toimenpiteet voivat vaikuttaa, jos niitä toteutetaan riittävän laajalla rintamalla.
Jos lamasta selviäminen edellyttää ”talvisodan henkeä” kuten valtiovarainministeri Katainen maalaili, niin ikäihmisten palvelujen turvaaminen sitä vasta tarvitseekin (ks. Wikipedia: ”talvisodan henki”, http://fi.wikipedia.org/wiki/Talvisodan_henki).
Ei ihme että ikäihmisten palveluiden tulevaisuus huolestuttaa, sillä taistelurintamamme ei ole riittävän vahva ja leveä!
Tarvitaan investointeja yhteistyöhön
Vantaan ikääntymispoliittinen ohjelma jää kuolleeksi kirjaimeksi, ellei sen takana seiso riittävän vahva ja yhtenäinen joukko, joka käärii hihansa. Viksu siis onnistuu tai epäonnistuu riippuen siitä, saadaanko sen tueksi riittävän laaja ”kriittinen massa” virkamiehiä, yrityksiä, järjestöjä, vapaaehtoisia, ikäihmisiä, tavallisia kansalaisia ja muita toimijoita.
”Kriittinen massa” ei synny tyhjästä. Tarvitaan keskustelufoorumeja, joissa tehdään yhteisiä päätöksiä ja toimintasuunnitelmia. Keskusteluihin osallistuminen vie toki aikaa muulta työltä ja elämiseltä, mutta tämä on vain priorisointikysymys.
Viksu tarjoaa mahdollisuuden osallistua keskusteluun ikäihmisten tulevaisuudesta mm. tämän blogin sekä syksyn tulevien Viksu-seminaarien kautta. Mitä Sinä olet valmis investoimaan tähän taistelurintamaan? Aikaasi? Ajatuksiasi? Osaamistasi?
Timo Järvensivu
KTT, verkostotutkija, Helsingin kauppakorkeakoulu
Muutosvoimaa vanhustyön osaamiseen -hankkeen toimija
keskiviikko 24. kesäkuuta 2009
maanantai 8. kesäkuuta 2009
Terveyttä senioreille
Terveyden edistäminen on nostettu viime vuosien aikana ikääntyneidenkin mahdollisuudeksi, ei vain äitiys- ja lastenneuvolan tai kouluterveydenhuollon asiaksi. Esimerkiksi Ikäihmisten hoitoa ja palveluja koskeva laatusuositus painottaa ikääntyneiden hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä ja ehkäisevän toiminnan merkitystä ja samoilla linjoilla on Terveys2015-ohjelma.
Totta on kuitenkin, että harvassa ovat ne kunnat, joissa työterveyshuollon jälkeen löytyy eläkeikään ehtineille vastaavaa palvelua. Meillä Vantaalla on ollut pienimuotoista toiminnan kokeilua jo useita vuosia erittäin hyvin kokemuksin. Osa kaupungin 75 –vuotiaista on saanut kutsun terveystapaamiseen terveydenhoitajan vastaanotolle Hakunilan tai Suopursun päivätoimintakeskukseen. Kuluneen vuoden aikana toimintaa on alettu kutsua seniorineuvolaksi.
Terveyden edistäminen on terveyskasvatuksen ja –neuvonnan ohella koko elinyhteisön terveyttä edistävää politiikkaa, kuten asumis-, lähipalvelu- ja liikenneympäristöjen kehittämistä. Toimivan ja turvallisen ympäristön luomiseen ei riitä yhden ammattikunnan toiminta vaan eri alojen yhteistyötä tarvitaan. Terveysneuvontaa voimme tarjota joko yhteisöille tai yksilötasolla. Veeralla ja vaarilla on mahdollisuus saada henkilökohtaista neuvontaa ja ohjausta Vantaalla vaikkapa liikuntaneuvolasta, kuntoutuksen asiantuntijoilta tai lääkärin vastaanotolta ja toivottavasti jatkossakin myös seniorineuvolasta.
Koska edustan seniorineuvolaa, puhun luonnollisesti seniorineuvolan mahdollisuuksista edistää ikääntyneiden terveyttä ja hyvinvointia. Vaikka sairauksia löytyy seniorineuvolan toimeenpanemissa laboratoriotutkimuksissa ja lääkärille lähetetyistä sairausepäilyissä, on pääpaino kuitenkin terveyden edistämisessä. Seniorineuvolassa annetaan neuvoja ja kannustusta liikuntaan, terveelliseen ravintoon, lääkkeiden asialliseen käyttöön, tapaturmien ennaltaehkäisyyn ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ellei seulovaa seniorineuvolatoimintaa ole, ikääntyneet hakeutuvat lääkärille vasta sitten, kun ongelma on jo pitkällä.
Kun Veera saapui seniorineuvolan vastaanotolle, hän sai kertoa kaikki mieltään askarruttavat asiat. Hänen mieltään painoivat heikentynyt kuulo ja muistiasioistakin hänellä oli kysyttävää. Ne asiat, joita hän ei itse ottanut esille, kysyttiin. Häneltä kysyttiin arkojakin asioita, kuten virtsaamiseen liittyvistä ongelmista, alkoholin käytöstä, yksinäisyydestä ja mahdollisesta kaltoinkohtelusta.
Ikääntyneillä on pääsääntöisesti D-vitamiinin puute ja se aiheuttaa luuston heikkenemisen lisäksi lihasheikkoutta ja infektioherkkyyttä. Tähän riskiryhmään kuului Veerakin. Hän ei juurikaan käyttänyt maitotuotteita ja kalaa hän söi noin kerran viikossa. Auringon säteilystä saatava D-vitamiini oli hänellä minimaalista, sillä aurinkoisella säällä hän pysytteli mieluummin varjossa tai laittoi aurinkovoidetta huolellisesti. Ja eihän iäkkään ihokaan tuota D-vitamiinia samalla tavalla kuin nuorempien, vaikka auringonpaisteessa viihtyisikin. Veera sai ohjausta D vitamiinin ja kalsiumin käyttöön sekä perusteltua tietoa näiden käytön hyödyllisyydestä. Onneksi D-vitamiinia ja kalsiumia saa apteekista ilman reseptiä, eikä lääkäriä tarvinnut tähän asiaan vaivata. D-vitamiinin riittävällä saannilla on todettu olevan myönteisiä vaikutuksia myös diabeteksen, kohonneen verenpaineen ja syöpien ehkäisyssä, joten aivan pienestä asiasta ei ole kysymys.
Liikunta on D-vitamiinin ja kalsiumin ohella halpa keino vahvistaa luuston ja lihaksiston kuntoa ja ehkäistä kaatumistapaturmia ja luun murtumia. Veera innostui ilokseni liikuntatoimen seniorijumpasta, jonne hän aikoi ilmoittautua ja lupasipa myös käydä kävelyllä entistä ahkerammin. Ehkä Veera ei sittenkään saa lonkkamurtumaa, jos hän muutaman vuoden kuluttua kaatuu. Tai ehkä hän ei edes kaadu, koska hän otti sen paksureunaisen maton eteisen lattialta pois ja laittoi kylpyhuoneen lattialle liukuestematon. Pojan poika auttoi laittamaan kylpyhuoneen seinälle suihkun viereen käsikahvan, josta saa tarvittaessa tukea. Hän oli alkanut ajattelemaan näitäkin asioita, koska oli seniorineuvolassa käynyt läpi ”Tapaturmien tarkistuslistan” yhdessä hoitajan kanssa.
Vaari oli seniorineuvolaan tullessaan sitä mieltä, että turhaa koko touhu, eihän häntä mikään vaivaa. Tulipa kuitenkin, koska kutsun oli saanut. Hänen verenpaineensa oli lukemissa 164/95 ja vaari ilmoitti sen olevan hyvä, koska se oli samaa tasoa kuin naapurin rouvalla. Hoitaja oli kohteliaasti toista mieltä ja vaarille järjestettiin muutama uusintamittaus. Koska tulos oli aina samaa luokkaa, aloitti terveyskeskuslääkäri hänelle verenpainelääkityksen. Verenpaineen hyvä hoito kannattaa myös iäkkäillä. Jos se tehdään jo hyvissä ajoin ehkäistään esim. sepelvaltimotautia, infarkteja ja sydämen vajaatoimintaa. Näitä vaivoja ei vaarilta onneksi löytynyt ja toivoa sopii, että myös aivoinfarkti jättää hänet väliin.
Laurean opiskelijat ovat juuri tehneet opinnäyteyön seniorineuvolan asiakkaiden kokemuksista 75 –vuotiaiden terveystarkastuksista. Asiakkaat ovat olleet tyytyväisiä siihen, että heitä on kuunneltu kokonaisvaltaisesti ja heidät on otettu tosissaan. Jos heillä on ollut useampia mieltä painavia asioita, ei heidän ole tarvinnut varata joka vaivalle uutta aikaa. He olivat saaneet voimavaroja, uutta tietoa ja motivaatiota hoitaa terveyttään.
Kirsi Leinonen
Kirjoittaja on Itä-Vantaan päivätoiminnan terveydenhoitaja
Totta on kuitenkin, että harvassa ovat ne kunnat, joissa työterveyshuollon jälkeen löytyy eläkeikään ehtineille vastaavaa palvelua. Meillä Vantaalla on ollut pienimuotoista toiminnan kokeilua jo useita vuosia erittäin hyvin kokemuksin. Osa kaupungin 75 –vuotiaista on saanut kutsun terveystapaamiseen terveydenhoitajan vastaanotolle Hakunilan tai Suopursun päivätoimintakeskukseen. Kuluneen vuoden aikana toimintaa on alettu kutsua seniorineuvolaksi.
Terveyden edistäminen on terveyskasvatuksen ja –neuvonnan ohella koko elinyhteisön terveyttä edistävää politiikkaa, kuten asumis-, lähipalvelu- ja liikenneympäristöjen kehittämistä. Toimivan ja turvallisen ympäristön luomiseen ei riitä yhden ammattikunnan toiminta vaan eri alojen yhteistyötä tarvitaan. Terveysneuvontaa voimme tarjota joko yhteisöille tai yksilötasolla. Veeralla ja vaarilla on mahdollisuus saada henkilökohtaista neuvontaa ja ohjausta Vantaalla vaikkapa liikuntaneuvolasta, kuntoutuksen asiantuntijoilta tai lääkärin vastaanotolta ja toivottavasti jatkossakin myös seniorineuvolasta.
Koska edustan seniorineuvolaa, puhun luonnollisesti seniorineuvolan mahdollisuuksista edistää ikääntyneiden terveyttä ja hyvinvointia. Vaikka sairauksia löytyy seniorineuvolan toimeenpanemissa laboratoriotutkimuksissa ja lääkärille lähetetyistä sairausepäilyissä, on pääpaino kuitenkin terveyden edistämisessä. Seniorineuvolassa annetaan neuvoja ja kannustusta liikuntaan, terveelliseen ravintoon, lääkkeiden asialliseen käyttöön, tapaturmien ennaltaehkäisyyn ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ellei seulovaa seniorineuvolatoimintaa ole, ikääntyneet hakeutuvat lääkärille vasta sitten, kun ongelma on jo pitkällä.
Kun Veera saapui seniorineuvolan vastaanotolle, hän sai kertoa kaikki mieltään askarruttavat asiat. Hänen mieltään painoivat heikentynyt kuulo ja muistiasioistakin hänellä oli kysyttävää. Ne asiat, joita hän ei itse ottanut esille, kysyttiin. Häneltä kysyttiin arkojakin asioita, kuten virtsaamiseen liittyvistä ongelmista, alkoholin käytöstä, yksinäisyydestä ja mahdollisesta kaltoinkohtelusta.
Ikääntyneillä on pääsääntöisesti D-vitamiinin puute ja se aiheuttaa luuston heikkenemisen lisäksi lihasheikkoutta ja infektioherkkyyttä. Tähän riskiryhmään kuului Veerakin. Hän ei juurikaan käyttänyt maitotuotteita ja kalaa hän söi noin kerran viikossa. Auringon säteilystä saatava D-vitamiini oli hänellä minimaalista, sillä aurinkoisella säällä hän pysytteli mieluummin varjossa tai laittoi aurinkovoidetta huolellisesti. Ja eihän iäkkään ihokaan tuota D-vitamiinia samalla tavalla kuin nuorempien, vaikka auringonpaisteessa viihtyisikin. Veera sai ohjausta D vitamiinin ja kalsiumin käyttöön sekä perusteltua tietoa näiden käytön hyödyllisyydestä. Onneksi D-vitamiinia ja kalsiumia saa apteekista ilman reseptiä, eikä lääkäriä tarvinnut tähän asiaan vaivata. D-vitamiinin riittävällä saannilla on todettu olevan myönteisiä vaikutuksia myös diabeteksen, kohonneen verenpaineen ja syöpien ehkäisyssä, joten aivan pienestä asiasta ei ole kysymys.
Liikunta on D-vitamiinin ja kalsiumin ohella halpa keino vahvistaa luuston ja lihaksiston kuntoa ja ehkäistä kaatumistapaturmia ja luun murtumia. Veera innostui ilokseni liikuntatoimen seniorijumpasta, jonne hän aikoi ilmoittautua ja lupasipa myös käydä kävelyllä entistä ahkerammin. Ehkä Veera ei sittenkään saa lonkkamurtumaa, jos hän muutaman vuoden kuluttua kaatuu. Tai ehkä hän ei edes kaadu, koska hän otti sen paksureunaisen maton eteisen lattialta pois ja laittoi kylpyhuoneen lattialle liukuestematon. Pojan poika auttoi laittamaan kylpyhuoneen seinälle suihkun viereen käsikahvan, josta saa tarvittaessa tukea. Hän oli alkanut ajattelemaan näitäkin asioita, koska oli seniorineuvolassa käynyt läpi ”Tapaturmien tarkistuslistan” yhdessä hoitajan kanssa.
Vaari oli seniorineuvolaan tullessaan sitä mieltä, että turhaa koko touhu, eihän häntä mikään vaivaa. Tulipa kuitenkin, koska kutsun oli saanut. Hänen verenpaineensa oli lukemissa 164/95 ja vaari ilmoitti sen olevan hyvä, koska se oli samaa tasoa kuin naapurin rouvalla. Hoitaja oli kohteliaasti toista mieltä ja vaarille järjestettiin muutama uusintamittaus. Koska tulos oli aina samaa luokkaa, aloitti terveyskeskuslääkäri hänelle verenpainelääkityksen. Verenpaineen hyvä hoito kannattaa myös iäkkäillä. Jos se tehdään jo hyvissä ajoin ehkäistään esim. sepelvaltimotautia, infarkteja ja sydämen vajaatoimintaa. Näitä vaivoja ei vaarilta onneksi löytynyt ja toivoa sopii, että myös aivoinfarkti jättää hänet väliin.
Laurean opiskelijat ovat juuri tehneet opinnäyteyön seniorineuvolan asiakkaiden kokemuksista 75 –vuotiaiden terveystarkastuksista. Asiakkaat ovat olleet tyytyväisiä siihen, että heitä on kuunneltu kokonaisvaltaisesti ja heidät on otettu tosissaan. Jos heillä on ollut useampia mieltä painavia asioita, ei heidän ole tarvinnut varata joka vaivalle uutta aikaa. He olivat saaneet voimavaroja, uutta tietoa ja motivaatiota hoitaa terveyttään.
Kirsi Leinonen
Kirjoittaja on Itä-Vantaan päivätoiminnan terveydenhoitaja
maanantai 1. kesäkuuta 2009
Vanhusten kaupunki
Hesarissa oli muutama kuukausi sitten juttu tokiolaisesta Sugamin kaupunginosasta, joka on profiloitunut vanhusten kaupunkina. Kaupunginosa on suunniteltu vanhusten tarpeita silmällä pitäen. Sieltä löytyy vanhuksille vaatteita myyviä liikkeitä ja jopa terveyskylpylöitä. Asiakkaita riittänee, sillä Japani on vanhusten maa. Samalla tavoin kuin Suomi kahdenkymmenen vuoden kuluttua.
Japanissa on tajuttu vanhusten markkina-arvo eli suomeksi ostovoima, ilmeisesti ei ole ollut enää vaihtoehtoja. Suomessakin on puhuttu vanhuksille ja eläkeläisille suunnatuista tuotteista, kampanjoista ja palveluista ylipäätään, mutta laihaksi homma on jäänyt. Ilmeisesti vanhuksia ei ole vielä riittävästi tai sitten mitä itse arvelen: ei ole olemassa vanhuksen prototyyppiä, jolle myydä tietynlaista tuotetta. Vielä vähemmän tulevaisuudessa kun yksilöllisyyteen kasvatetut ikäluokat vanhenevat.
On myös mahdollista, että nykyvanhukset eivät kuluta riittävästi ollakseen kaupallisesti kiinnostavia. He kun elävät pääosin kitsaasti. Vanhukset ovat persoonia siinä missä muutkin. Ja vanhuuden raja on häilyvä. Varsinkin henkisellä tasolla. Ihminen vanhenee kyllä fyysisesti, joten yksityisillä terveyspalveluilla lienee kysyntää samoin kuin palvelutaloilla. Ensimmäiset todella varakkaat vanhukset tulevat olemaan nykyiset suuret ikäluokat. Ehkäpä silloin näemme ensimmäisen vanhusten kaupungin Suomessa.
Yleisesti ajatellaan, että suuret ikäluokat kuluttavat vanhuksenakin. Mutta onko näin? Vai kuuluuko vanhuuteen tietty itaruus? Kovien aikojen opettama varovaisuus rahan käytössä. Samaa ongelmaa ylivelkaantuneilla pikavippisukupolvilla ei enää ole. Ja mitä vanhukset kuluttavat? Kuluttavatko he samoja tuotteita kuin nuorempanakin? Onko vanhuksista kuluttajina tehty laajempaa tutkimusta? Saattaisi ainakin olla sellaisen paikka.
Silti kummastelen, että Suomen tunnetuin vanhusbrändi tuntuu olevan ET-lehti, joka sekin on eläkeläisille tai eläkeikää lähentyville suunnattu. Eläkeläinen ja vanhus eivät ole sama asia, vaikka näin yleisesti luullaankin. 65-vuotias untuvikkoeläkeläinen tuskin kokee olevansa vanhus.
Vanhusten tuotteiksi leimattuja Reino ja Aino-tohveleita sen sijaan käyttävät todella nuoret. Vanhat kunnon "pappalakitkin" kuluvat nuorten päässä. Eli pikemminkin vanhusten muoti on nuorten muotia kuin päinvastoin.
Vanhukset eivät todella kiinnosta kauppiaita. Olen yrittänyt saada useampaakin kauppiasta kirjoittamaan tähän Viksu-blogiin aiheesta miten he näkevät ikäihmiset asiakkaanaan. Vastausta ei ole kuulunut. Minusta tuntuu, että Suomessa kauppiaita kiinnostavat lapsiperheet, kun he ilmeisesti kuluttavat eniten. Lukuun ottamatta erikoisliikkeitä. Mutta onko Suomessa yhtään vanhuksille suunnattua erikoisliikettä? Pulleille, hevareille, hoppareille ja kaikille muille mahdollisille löytyy.
Helsinki on julistautunut homoystävälliseksi kaupungiksi, mutta vanhusystävälliseksi kaupungiksi tai kunniksi julistautuneita löytyy vähemmän. Muutama maaseudun pikkukunta on kertonut olevansa senioriystävällinen kunta. Syy vanhusystävällisyyshaluttomuuteen piilee siinä, että kunnissa nähdään vanhukset rahallisena ongelmana. Niiden vanhusten kautta, jotka ovat huonossa kunnossa. Kaikkihan sitä eivät ole, välttämättä edes loppuun asti.
Niinpä kunnat eivät pyydä vanhuksia vaeltamaan luokseen kuin hippejä San Franciscoon. Vielä emme tiedä, pyrkivätkö suuret ikäluokat maaseudun kuntiin kotiseudulleen eläköidyttyään, vaan jäävätkö kaupunkeihin. Saatamme nähdä senioreiden kansanvaelluksen. Toivottavasti emme evakkotaivallusta parempien palvelujen perässä ympäri Suomea.
Tietysti voi pohtia, onko tarpeen, että yhdellä väestöryhmällä olisi oma kaupunki tai kaupunginosansa. Tosiasia vain on, että ns. vertaisryhmät hakeutuvat mielellään toistensa luokse pyytämättäkin.
Mutta olisiko se syrjivääkin täyttää kaupunki yhdellä ihmisryhmällä? Vanhukset ovat ihmisiä ihmisten joukossa. Valitkoon he itse, ja varmasti niin tekevätkin.
Esa Pesonen
Kirjoittaja työskentelee tiedottajana Vantaan sosiaali- ja terveystoimessa
Kirjoittajan omaan blogiin
Japanissa on tajuttu vanhusten markkina-arvo eli suomeksi ostovoima, ilmeisesti ei ole ollut enää vaihtoehtoja. Suomessakin on puhuttu vanhuksille ja eläkeläisille suunnatuista tuotteista, kampanjoista ja palveluista ylipäätään, mutta laihaksi homma on jäänyt. Ilmeisesti vanhuksia ei ole vielä riittävästi tai sitten mitä itse arvelen: ei ole olemassa vanhuksen prototyyppiä, jolle myydä tietynlaista tuotetta. Vielä vähemmän tulevaisuudessa kun yksilöllisyyteen kasvatetut ikäluokat vanhenevat.
On myös mahdollista, että nykyvanhukset eivät kuluta riittävästi ollakseen kaupallisesti kiinnostavia. He kun elävät pääosin kitsaasti. Vanhukset ovat persoonia siinä missä muutkin. Ja vanhuuden raja on häilyvä. Varsinkin henkisellä tasolla. Ihminen vanhenee kyllä fyysisesti, joten yksityisillä terveyspalveluilla lienee kysyntää samoin kuin palvelutaloilla. Ensimmäiset todella varakkaat vanhukset tulevat olemaan nykyiset suuret ikäluokat. Ehkäpä silloin näemme ensimmäisen vanhusten kaupungin Suomessa.
Yleisesti ajatellaan, että suuret ikäluokat kuluttavat vanhuksenakin. Mutta onko näin? Vai kuuluuko vanhuuteen tietty itaruus? Kovien aikojen opettama varovaisuus rahan käytössä. Samaa ongelmaa ylivelkaantuneilla pikavippisukupolvilla ei enää ole. Ja mitä vanhukset kuluttavat? Kuluttavatko he samoja tuotteita kuin nuorempanakin? Onko vanhuksista kuluttajina tehty laajempaa tutkimusta? Saattaisi ainakin olla sellaisen paikka.
Silti kummastelen, että Suomen tunnetuin vanhusbrändi tuntuu olevan ET-lehti, joka sekin on eläkeläisille tai eläkeikää lähentyville suunnattu. Eläkeläinen ja vanhus eivät ole sama asia, vaikka näin yleisesti luullaankin. 65-vuotias untuvikkoeläkeläinen tuskin kokee olevansa vanhus.
Vanhusten tuotteiksi leimattuja Reino ja Aino-tohveleita sen sijaan käyttävät todella nuoret. Vanhat kunnon "pappalakitkin" kuluvat nuorten päässä. Eli pikemminkin vanhusten muoti on nuorten muotia kuin päinvastoin.
Vanhukset eivät todella kiinnosta kauppiaita. Olen yrittänyt saada useampaakin kauppiasta kirjoittamaan tähän Viksu-blogiin aiheesta miten he näkevät ikäihmiset asiakkaanaan. Vastausta ei ole kuulunut. Minusta tuntuu, että Suomessa kauppiaita kiinnostavat lapsiperheet, kun he ilmeisesti kuluttavat eniten. Lukuun ottamatta erikoisliikkeitä. Mutta onko Suomessa yhtään vanhuksille suunnattua erikoisliikettä? Pulleille, hevareille, hoppareille ja kaikille muille mahdollisille löytyy.
Helsinki on julistautunut homoystävälliseksi kaupungiksi, mutta vanhusystävälliseksi kaupungiksi tai kunniksi julistautuneita löytyy vähemmän. Muutama maaseudun pikkukunta on kertonut olevansa senioriystävällinen kunta. Syy vanhusystävällisyyshaluttomuuteen piilee siinä, että kunnissa nähdään vanhukset rahallisena ongelmana. Niiden vanhusten kautta, jotka ovat huonossa kunnossa. Kaikkihan sitä eivät ole, välttämättä edes loppuun asti.
Niinpä kunnat eivät pyydä vanhuksia vaeltamaan luokseen kuin hippejä San Franciscoon. Vielä emme tiedä, pyrkivätkö suuret ikäluokat maaseudun kuntiin kotiseudulleen eläköidyttyään, vaan jäävätkö kaupunkeihin. Saatamme nähdä senioreiden kansanvaelluksen. Toivottavasti emme evakkotaivallusta parempien palvelujen perässä ympäri Suomea.
Tietysti voi pohtia, onko tarpeen, että yhdellä väestöryhmällä olisi oma kaupunki tai kaupunginosansa. Tosiasia vain on, että ns. vertaisryhmät hakeutuvat mielellään toistensa luokse pyytämättäkin.
Mutta olisiko se syrjivääkin täyttää kaupunki yhdellä ihmisryhmällä? Vanhukset ovat ihmisiä ihmisten joukossa. Valitkoon he itse, ja varmasti niin tekevätkin.
Esa Pesonen
Kirjoittaja työskentelee tiedottajana Vantaan sosiaali- ja terveystoimessa
Kirjoittajan omaan blogiin
maanantai 25. toukokuuta 2009
Vantaalla toukokuussa 2039
Ajatella, näin ne vuodet vierivät ja minäkin lähestyn kovaa vauhtia 80-vuotispäiviäni! Ai mitäkö minulle nykyään kuuluu, koetanpa sitä tässä muutamalla rivillä hahmotella.
Asumme siis edelleen mieheni kanssa talossamme Rekolassa, ja mikäs sitä on asuessa, kun nykyään omaan kotiin saa apuja niin paljon kuin tarvitaan. Kuka sitä nyt pienten lumenluonti- tai ikkunanpesuvaikeuksien takia kotoansa pois muuttaisi.
Ja mielikin pysyy virkeänä, kun sieltä ystäväpankista käy se Jenni minua saattelemassa monenlaisiin rientoihin. Itsekin silloin nuorempana eläkkeelle juuri jääneenä kävin tekemässä ”talletuksia” ystäväpankkiin toimimalla ikäihmisten apuna ja kaverina. Siihen hommaanhan ei tarvitse olla mikään hoitoalan ammattilainen vaan päteviä ovat kaikki, joilla on jotain kokemusta lähimmäisenä olemisesta. Ja saihan siitä kunnalta pientä rahallista korvaustakin eläkkeen lisäksi, se kun on sellainen puolivapaaehtoissysteemi. Nyt voi sitten hyvällä omallatunnolla olla siellä ”nosto”-puolella ja saada apuja itselleen.
Tänään siis Jenni tulee kotoa koukkaamaan minut ja menemme yhdessä sinne ikäihmisten resurssikeskukseen, spinning-tunnille. Viikko-ohjelmasta katselin, että huomenna tarjolla olisi klassikkoelokuvien sarjassa ”Mamma Mia” –elokuva ja vieläpä se karaokeversio, jossa saa sydämensä kyllyydestä laulaa mukana… You are the dancing queen… Nämä on näitä meidän naisten juttuja, ei niihin omaa ukkoansa mukaan saisi kuitenkaan ja sitä paitsi hänellä on ne perinteiset Vantaapäivien katukoristapahtumansa, joita varten on taas reenattu monta viikkoa yhdessä Jussin kanssa (hänkin on sieltä ystäväpankista).
Tuleviin, onneksi vielä kaukana häämöttäviin vanhuudenpäiviini suhtaudun levollisella mielellä. Sitten kun kroppa tai mieli ei enää pysy vauhdissa mukana, tiedän pääseväni hyvään hoitoon johonkin vantaalaiseen vanhusten ryhmäkotiin. Se on sitten viimeinen muutto täällä maallisella taipaleellani. Niissä ryhmäkodeissahan on nykyisin riittävän paljon hoitajia, ruoka on hyvää (ja juhla-aterioille kuuluu tietysti punaviini), kivut pidetään poissa ja virikkeitä voi valita oman jaksamisen mukaan. Ja ulos pääsee jonkun avustamana aina silloin kun itse haluaa.
Yleensäkin koko vanhustenhuolto on vihdoin saanut ansaitsemansa arvostuksen, mikä näkyy myös hoitajien palkkapussissa ja alalle pääsystä suorastaan kilpaillaan nuorten keskuudessa. Hassua, miten maailma ja yhteiskunnan arvot muuttuvat. Ennen vanhaan vanhuksia ja vanhustenhuoltoa tunnuttiin arvostavan vain ennen vaaleja pidetyissä puheissa.
Hyviä keväänjatkoja vaan teille kaikille! Pidetään mieli kirkkaana ja ikäihmiset menossa mukana!
Sirkku
(Ps. Tuntuiko utopistiselta? No, myönnetään, että tuo spinning taisi minun kohdallani olla vähän toiveajattelua…)
Sirkku Rannikko
Kirjoittaja on Vanhusten kotiapusäätiön toiminnanjohtaja
Asumme siis edelleen mieheni kanssa talossamme Rekolassa, ja mikäs sitä on asuessa, kun nykyään omaan kotiin saa apuja niin paljon kuin tarvitaan. Kuka sitä nyt pienten lumenluonti- tai ikkunanpesuvaikeuksien takia kotoansa pois muuttaisi.
Ja mielikin pysyy virkeänä, kun sieltä ystäväpankista käy se Jenni minua saattelemassa monenlaisiin rientoihin. Itsekin silloin nuorempana eläkkeelle juuri jääneenä kävin tekemässä ”talletuksia” ystäväpankkiin toimimalla ikäihmisten apuna ja kaverina. Siihen hommaanhan ei tarvitse olla mikään hoitoalan ammattilainen vaan päteviä ovat kaikki, joilla on jotain kokemusta lähimmäisenä olemisesta. Ja saihan siitä kunnalta pientä rahallista korvaustakin eläkkeen lisäksi, se kun on sellainen puolivapaaehtoissysteemi. Nyt voi sitten hyvällä omallatunnolla olla siellä ”nosto”-puolella ja saada apuja itselleen.
Tänään siis Jenni tulee kotoa koukkaamaan minut ja menemme yhdessä sinne ikäihmisten resurssikeskukseen, spinning-tunnille. Viikko-ohjelmasta katselin, että huomenna tarjolla olisi klassikkoelokuvien sarjassa ”Mamma Mia” –elokuva ja vieläpä se karaokeversio, jossa saa sydämensä kyllyydestä laulaa mukana… You are the dancing queen… Nämä on näitä meidän naisten juttuja, ei niihin omaa ukkoansa mukaan saisi kuitenkaan ja sitä paitsi hänellä on ne perinteiset Vantaapäivien katukoristapahtumansa, joita varten on taas reenattu monta viikkoa yhdessä Jussin kanssa (hänkin on sieltä ystäväpankista).
Tuleviin, onneksi vielä kaukana häämöttäviin vanhuudenpäiviini suhtaudun levollisella mielellä. Sitten kun kroppa tai mieli ei enää pysy vauhdissa mukana, tiedän pääseväni hyvään hoitoon johonkin vantaalaiseen vanhusten ryhmäkotiin. Se on sitten viimeinen muutto täällä maallisella taipaleellani. Niissä ryhmäkodeissahan on nykyisin riittävän paljon hoitajia, ruoka on hyvää (ja juhla-aterioille kuuluu tietysti punaviini), kivut pidetään poissa ja virikkeitä voi valita oman jaksamisen mukaan. Ja ulos pääsee jonkun avustamana aina silloin kun itse haluaa.
Yleensäkin koko vanhustenhuolto on vihdoin saanut ansaitsemansa arvostuksen, mikä näkyy myös hoitajien palkkapussissa ja alalle pääsystä suorastaan kilpaillaan nuorten keskuudessa. Hassua, miten maailma ja yhteiskunnan arvot muuttuvat. Ennen vanhaan vanhuksia ja vanhustenhuoltoa tunnuttiin arvostavan vain ennen vaaleja pidetyissä puheissa.
Hyviä keväänjatkoja vaan teille kaikille! Pidetään mieli kirkkaana ja ikäihmiset menossa mukana!
Sirkku
(Ps. Tuntuiko utopistiselta? No, myönnetään, että tuo spinning taisi minun kohdallani olla vähän toiveajattelua…)
Sirkku Rannikko
Kirjoittaja on Vanhusten kotiapusäätiön toiminnanjohtaja
maanantai 18. toukokuuta 2009
Sähköisiä unelmia
Kuka epäilee, etteivät yli kuusikymppiset osaa käyttää televisiota, mikrouunia, pesukonetta ja kännykkää tai ajaa autoa? Ei kukaan - totta kai osaavat. Miksi sitten jatkuvasti hoetaan, että ikääntyneet eivät osaa käyttää tietokonetta? Onko se nuorempien juoni pitää vanhat loitolla virtuaalimaailmasta vai vanhojen oma epäilys, etten mä kumminkaan ymmärrä siitä mitään?
Pelko pois: tietokoneen käyttö ei ole sen kummoisempaa kuin pesukoneen ohjelmointi tai kaukosäätimen näpyttely autolla ajamisesta nyt puhumattakaan. Kuka tahansa sen oppii ja kaikille siitä on huvia ja hyötyä.
Tämän hetken eläkeläisistä on pieni osa niitä, jotka työelämässään joutuivat tietokonetöihin, mutta tulossa on eläkeläissukupolvi, me suuret ikäluokat, joiden on ollut pakko oppia myös tietskarin käyttö. Tietokoneet ovat vallanneet mitä yllättävimmät työpaikat: sairaalat ja terveyskeskukset, kauppojen kassat ja varastot, taksit, pankit, hotellit, ravintolat... Kaikkialla näpytellään ja painellaan erilaisia namiskoita tietojen saamiseksi tai kirjaamiseksi. Mikä sitten muka estää tietokoneen käytön yksityiselämässä?
Sähköiset palvelut lisääntyvät jatkuvasti, niin julkisessa hallinnossa kuin yrityksissäkin. Minun mielestäni se hyödyttää nimenomaan – ja toivottavasti – vanhempia ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät liiku enää ihan ketterästi paikasta toiseen etsimässä sitä oikeaa sohvaa, puseroa, kahvikuppia tai tapettimallia. Ihmisiä, jotka eivät jaksa jonottaa pankissa, postissa, terveyskeskuksissa saadakseen neuvontaa tai varausaikoja. Ihmisiä, joilta ystäväpiiri harvenee luonnollisen poistuman kautta. Ihmisiä, joiden perheet ja suku ovat hajautuneet ympäri maan ja maailman. Ihmisiä, jotka ovat jääneet yksin.
Minulla on unelma. Sähköisen viestinnän unelma. Ei kai nyt kukaan voi unelmoida sähköisestä viestinnästä? Minä voin. Eihän se vaikuta kovin seksikkäältä kohteelta, mutta tärkeä se on. Unelmoin ehkä omaa tulevaisuuttani.
Unelmaani kuuluu joko se, että tietokone toimii telkkarin kautta ja käytän sitä kuin telkkaria konsanaan. Tai että tietokoneeni toimii kosketusnäytöllä, jolloin sormen hipaisuilla selviän toiminnoista. Lisäksi toivon tietokoneitten näyttöpäätteisiin sisustusystävällisiä ratkaisuja. Itse haluaisin näyttööni kultaiset empirepeilin kehykset, mutta joku muu toivoisi ehkä Harrikan tai T-Fordin muotoja...
Muodot ovat tärkeitä, mutta niin on sisältökin. Erilaiset ostokset sujuvat jo nyt netissä hyvin. Samoin julkishallinnon palvelut lisääntyvät jatkuvasti. Yhteydet vanhoihin ystäviin ja sukuun onnistuvat myös, mutta hieman takkuillen. Kaikilla ei ole taitoja ajantasaiseen seurusteluun netin kautta – se olisi tehtävä helpommaksi.
Kehitys kehittyy. Niinhän sitä sanotaan. Tässä tapauksessa uskon siihen. Jos nyt on muodissa blogi ja wiki ja facebook yms. en yhtään osaa ennustaa, mitä on vuoden tai kahden kuluttua. Toivottavasti jotain uutta, kivaa ja hyödyllistä silloinkin. Sitten kun minä olen eläkkeellä ja seniorikansalainen ja surffaan netissä hullun lailla:)
Oletpa 60 tai 80, ryhdy nettikäyttäjäksi! Jos taidot eivät nyt riitä, mene Vantaan kaupungin järjestämille monille kursseille tai kysy tuttavilta tai heidän lapsiltaan!
Eevali Kontio
Verkkopäätoimittaja
Vantaan kaupunki/Verkkotoimitus
Pelko pois: tietokoneen käyttö ei ole sen kummoisempaa kuin pesukoneen ohjelmointi tai kaukosäätimen näpyttely autolla ajamisesta nyt puhumattakaan. Kuka tahansa sen oppii ja kaikille siitä on huvia ja hyötyä.
Tämän hetken eläkeläisistä on pieni osa niitä, jotka työelämässään joutuivat tietokonetöihin, mutta tulossa on eläkeläissukupolvi, me suuret ikäluokat, joiden on ollut pakko oppia myös tietskarin käyttö. Tietokoneet ovat vallanneet mitä yllättävimmät työpaikat: sairaalat ja terveyskeskukset, kauppojen kassat ja varastot, taksit, pankit, hotellit, ravintolat... Kaikkialla näpytellään ja painellaan erilaisia namiskoita tietojen saamiseksi tai kirjaamiseksi. Mikä sitten muka estää tietokoneen käytön yksityiselämässä?
Sähköiset palvelut lisääntyvät jatkuvasti, niin julkisessa hallinnossa kuin yrityksissäkin. Minun mielestäni se hyödyttää nimenomaan – ja toivottavasti – vanhempia ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät liiku enää ihan ketterästi paikasta toiseen etsimässä sitä oikeaa sohvaa, puseroa, kahvikuppia tai tapettimallia. Ihmisiä, jotka eivät jaksa jonottaa pankissa, postissa, terveyskeskuksissa saadakseen neuvontaa tai varausaikoja. Ihmisiä, joilta ystäväpiiri harvenee luonnollisen poistuman kautta. Ihmisiä, joiden perheet ja suku ovat hajautuneet ympäri maan ja maailman. Ihmisiä, jotka ovat jääneet yksin.
Minulla on unelma. Sähköisen viestinnän unelma. Ei kai nyt kukaan voi unelmoida sähköisestä viestinnästä? Minä voin. Eihän se vaikuta kovin seksikkäältä kohteelta, mutta tärkeä se on. Unelmoin ehkä omaa tulevaisuuttani.
Unelmaani kuuluu joko se, että tietokone toimii telkkarin kautta ja käytän sitä kuin telkkaria konsanaan. Tai että tietokoneeni toimii kosketusnäytöllä, jolloin sormen hipaisuilla selviän toiminnoista. Lisäksi toivon tietokoneitten näyttöpäätteisiin sisustusystävällisiä ratkaisuja. Itse haluaisin näyttööni kultaiset empirepeilin kehykset, mutta joku muu toivoisi ehkä Harrikan tai T-Fordin muotoja...
Muodot ovat tärkeitä, mutta niin on sisältökin. Erilaiset ostokset sujuvat jo nyt netissä hyvin. Samoin julkishallinnon palvelut lisääntyvät jatkuvasti. Yhteydet vanhoihin ystäviin ja sukuun onnistuvat myös, mutta hieman takkuillen. Kaikilla ei ole taitoja ajantasaiseen seurusteluun netin kautta – se olisi tehtävä helpommaksi.
Kehitys kehittyy. Niinhän sitä sanotaan. Tässä tapauksessa uskon siihen. Jos nyt on muodissa blogi ja wiki ja facebook yms. en yhtään osaa ennustaa, mitä on vuoden tai kahden kuluttua. Toivottavasti jotain uutta, kivaa ja hyödyllistä silloinkin. Sitten kun minä olen eläkkeellä ja seniorikansalainen ja surffaan netissä hullun lailla:)
Oletpa 60 tai 80, ryhdy nettikäyttäjäksi! Jos taidot eivät nyt riitä, mene Vantaan kaupungin järjestämille monille kursseille tai kysy tuttavilta tai heidän lapsiltaan!
Eevali Kontio
Verkkopäätoimittaja
Vantaan kaupunki/Verkkotoimitus
maanantai 11. toukokuuta 2009
Ikääntyminen on in?
Vantaan ikääntymispoliittinen ohjelmatyöryhmä on käynyt keskenään treffeillä pitkin kevättä. Treffeillä syntyneitä ideoita on väliaikoina viety laajempiin verkostoihin arvioitaviksi ja edelleen ideoitaviksi. Viimeisimpänä Viksun verkostoon ovat liittyneet senioriosaajat, joilla on monenlaisen osaamisen lisäksi myös näkemystä varsinaisen työuran jälkeisestä elämästä.
Kevään korvalla verkosto tunnisti keskeisiä ikäihmisten hyvinvointiin ja palveluihin liittyviä muutosvoimia. Ikäihmisten määrän ja suhteellisen osuuden voimakas kasvu Vantaalla nimettiin muutokseksi, joka pitää ottaa kaikessa huomioon. Toisaalta todettiin, että ikäihmiset ovat varsin monipuolinen joukko, joka voi olla iältäänkin kymmenien vuosien päässä toisistaan. Yhdistääkö 60-vuotiasta ja 100-vuotiasta lopulta yhtään mikään? Ja kun tosiasioita oikein silmiin katsotaan, ei voida olla ottamatta huomioon palvelujen järjestämisen haasteita näinä vaikeina aikoina. Olemme tunnistaneet toisaalta kasvavan palvelujen tarpeen mutta myös julkisen sektorin moninaiset rahoitusvaikeudet.
Huhtikuun lopulla pääsimme pyörittelemään ohjelmatyölle ominaisesti myös visioehdotuksia, joita kaupungin eri toimialoilta oli kerätty. Visio osoittautuikin varsinaiseksi pähkinäksi, eikä se sitten yhdellä puraisulla ratkennutkaan.
Viksun verkostossa arveltiin muun muassa, että ihmisarvoinen, itsenäinen, toimintakykyinen ja tarpeen mukaan tuettu vanhuus voisi olla Vantaan ikääntymispolitiikan visio. Niin ikään nostettiin esille merkityksellinen elämä: yhteisöllisyys, esteetön asenne, hyvä ja yksilöllinen hoito ja palvelu.
Hyviä asioita kaikki tyynni. Hyvä vanhuus kertyy helposti koko joukosta erinomaisia käsitteitä, ja varsinkin adjektiiveja, mutta miten tehdä hyvä visio?
Vision pitäisi olla niin selkeä ja vaativa, ettei sitä tarvitse selittää. Toisaalta sen pitäisi olla rohkea ja jännittävä. Eikä tässä kaikki - vielä sen pitäisi olla sen verran mukavuusalueen ulkopuolella, että sen saavuttamiseen tarvitaan venymistä ja jopa hieman onnea. Visiolla ei ole merkitystä jos mikään ei muutu.
Haastammekin nyt bloggaajat ja lukijat heittämään yhteisesti pohdittavaksi, mikä ja miksi Vantaalla pitäisi ikäihmisten näkökulmasta tulevaisuudessa muuttua. Millainen on ikäihmisten Vantaa vuonna 2015? Tähän odotamme tässä Viksun blogin foorumilla ehdotuksia ja kommentteja erityisesti 4.6. pidettävään verkostoseminaariin mennessä.
Ja jotta rima olisi tarpeeksi korkealla, visiosta olisi tarpeen saada ikääntymispolitiikan viestinnän tueksi passeli slogan. Viimeksi verkostotreffeillä ehdotettiinkin jo, että ikääntymistä kohtaan kaivattua asennemuutosta kuvaisi hyvin lausahdus, että "ikääntyminen on in".
Asiasta toiseen. Visiota pyöritellessämme törmäsimme jälleen siihen, että Vantaalta puuttuu selkeä identiteetti. Vantaan kaupunkikuva on hyvin pirstaleinen. Meillä on Hakunila, Korso, Rekola, Myyrmäki ja lukuisa määrä muita paikkoja, joiden paikallinen identiteetti tuntuu olevanvarsin vahva. Tässä tapauksessa kokonaisuus ei ole kuitenkaan osiensa summa.
Vantaalle täytyy saada kasvot, joihin asukkaiden tulee voida samaistua ja joista yhteisöllisyys kumpuaa. Meidän tulisi hyödyntää kaupunkimme menestystarinat. Onnistuisiko se myös ikääntymispoliittisen ohjelmatyön tuloksena?
Tuula Koli
Matti Lyytikäinen
Elina Kinnunen
Kirjoittajista Tuula Koli on eläkkeellä oleva viestinnän asiantuntija
Matti Lyytikäinen työskentelee Vantaan vanhus- ja vammaispalvelujen johtajana
Elina Kinnunen Vantaan sosiaali- ja terveystoimen viestintäpäällikkönä
Kevään korvalla verkosto tunnisti keskeisiä ikäihmisten hyvinvointiin ja palveluihin liittyviä muutosvoimia. Ikäihmisten määrän ja suhteellisen osuuden voimakas kasvu Vantaalla nimettiin muutokseksi, joka pitää ottaa kaikessa huomioon. Toisaalta todettiin, että ikäihmiset ovat varsin monipuolinen joukko, joka voi olla iältäänkin kymmenien vuosien päässä toisistaan. Yhdistääkö 60-vuotiasta ja 100-vuotiasta lopulta yhtään mikään? Ja kun tosiasioita oikein silmiin katsotaan, ei voida olla ottamatta huomioon palvelujen järjestämisen haasteita näinä vaikeina aikoina. Olemme tunnistaneet toisaalta kasvavan palvelujen tarpeen mutta myös julkisen sektorin moninaiset rahoitusvaikeudet.
Huhtikuun lopulla pääsimme pyörittelemään ohjelmatyölle ominaisesti myös visioehdotuksia, joita kaupungin eri toimialoilta oli kerätty. Visio osoittautuikin varsinaiseksi pähkinäksi, eikä se sitten yhdellä puraisulla ratkennutkaan.
Viksun verkostossa arveltiin muun muassa, että ihmisarvoinen, itsenäinen, toimintakykyinen ja tarpeen mukaan tuettu vanhuus voisi olla Vantaan ikääntymispolitiikan visio. Niin ikään nostettiin esille merkityksellinen elämä: yhteisöllisyys, esteetön asenne, hyvä ja yksilöllinen hoito ja palvelu.
Hyviä asioita kaikki tyynni. Hyvä vanhuus kertyy helposti koko joukosta erinomaisia käsitteitä, ja varsinkin adjektiiveja, mutta miten tehdä hyvä visio?
Vision pitäisi olla niin selkeä ja vaativa, ettei sitä tarvitse selittää. Toisaalta sen pitäisi olla rohkea ja jännittävä. Eikä tässä kaikki - vielä sen pitäisi olla sen verran mukavuusalueen ulkopuolella, että sen saavuttamiseen tarvitaan venymistä ja jopa hieman onnea. Visiolla ei ole merkitystä jos mikään ei muutu.
Haastammekin nyt bloggaajat ja lukijat heittämään yhteisesti pohdittavaksi, mikä ja miksi Vantaalla pitäisi ikäihmisten näkökulmasta tulevaisuudessa muuttua. Millainen on ikäihmisten Vantaa vuonna 2015? Tähän odotamme tässä Viksun blogin foorumilla ehdotuksia ja kommentteja erityisesti 4.6. pidettävään verkostoseminaariin mennessä.
Ja jotta rima olisi tarpeeksi korkealla, visiosta olisi tarpeen saada ikääntymispolitiikan viestinnän tueksi passeli slogan. Viimeksi verkostotreffeillä ehdotettiinkin jo, että ikääntymistä kohtaan kaivattua asennemuutosta kuvaisi hyvin lausahdus, että "ikääntyminen on in".
Asiasta toiseen. Visiota pyöritellessämme törmäsimme jälleen siihen, että Vantaalta puuttuu selkeä identiteetti. Vantaan kaupunkikuva on hyvin pirstaleinen. Meillä on Hakunila, Korso, Rekola, Myyrmäki ja lukuisa määrä muita paikkoja, joiden paikallinen identiteetti tuntuu olevanvarsin vahva. Tässä tapauksessa kokonaisuus ei ole kuitenkaan osiensa summa.
Vantaalle täytyy saada kasvot, joihin asukkaiden tulee voida samaistua ja joista yhteisöllisyys kumpuaa. Meidän tulisi hyödyntää kaupunkimme menestystarinat. Onnistuisiko se myös ikääntymispoliittisen ohjelmatyön tuloksena?
Tuula Koli
Matti Lyytikäinen
Elina Kinnunen
Kirjoittajista Tuula Koli on eläkkeellä oleva viestinnän asiantuntija
Matti Lyytikäinen työskentelee Vantaan vanhus- ja vammaispalvelujen johtajana
Elina Kinnunen Vantaan sosiaali- ja terveystoimen viestintäpäällikkönä
maanantai 4. toukokuuta 2009
Uudet eläkeläiset hyötykäyttöön
Ovatko eläkkeelle siirtyneet ja siirtyvät Vantaalle voimavara vai rasite? Itse pohdin asiaa yhä useammin. Olen syntynyt 1946 ja päättänyt jäädä eläkkeelle tämän vuoden lopulla.
Meitä samanikäisiä on todella paljon. Asun ihan tavallisessa kerrostalossa Martinlaaksossa. Portaassamme on 12 huoneistoa, joista jo puolessa asuu meitä eläkkeelle siirtyviä tai eläkkeellä olevia. Vantaalaisista yli 10 prosenttia on yli 65-vuotiaita, ja määrä kasvaa.
Itse odottelen eläkkeellä saavani enemmän omaa aikaa itselleni kuin nyt. Luvassa on ehkä enemmän harrastuksia, matkusteluakin, mutta ennen kaikkea liikuntaa, joka toivon mukaan pitää kehon ja mielenkin terveenä. Erityisen paljon odotan laatuaikaa lapsenlapsen kanssa.
Mutta mitä muuta minä ja muut uudet seniorit voisimme tehdä ollaksemme muullakin tavoin hyödyksi? Oma äitini kuoli 1,5 vuotta sitten. Alzheimerin tauti vei hänet nopeasti, mutta silti ehdin saada yleiskuvan Vantaan vanhustenhoidon kasvavista ongelmista. Sairaaloissa ja hoivataloissa henkilökunnan aika ei riitä muuhun kuin perushoitoon ja vanhusten vaipanvaihtoon. Katriinan sairaalassa äitini laitostui kahdessa viikossa kävelevästä ihmisestä vuodepotilaaksi.
Vielä vähemmän huolenpitoa on tarjolla kotona asuville vanhuksille. He saavat olla todella yksin, jos apuna ei ole aktiivisia sukulaisia tai ystäviä. Siinä vapaaehtoistyössä meillä hyväkuntoisilla ”varhaisvanhuksilla” on työmaata. Tarvitaan vapaaehtoisia ulkoiluttajia, kuuntelijoita, asioiden hoitajia – siis meitä.
Kaikki eivät tällaiseen vapaaehtoistyöhän halua, mutta ne jotka haluavat, heidän toimintansa olisi organisoitava niin, että auttamisesta ei tulisi kenellekään taakkaa. Itse en haluaisi tulla kiinnisidotuksi jonkun vanhuksen ainoaksi avuksi. Jos talkoohenki ei toimi, uupuu helposti auttajakin.
Haastetta on yhdistyksillä, kaupungilla ja seurakunnalla keräämään eläkkeelle siirtyvät reservit hyötykäyttöön. Mitä suurempi joukko on mukana vapaaehtoisessa vanhustyössä, sitä paremmat mahdollisuudet on onnistua niin, että auttajalle jää vielä omaakin laatuaikaa.
Matti Huhta
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja ja kohta myös vantaalainen eläkeläinen
Meitä samanikäisiä on todella paljon. Asun ihan tavallisessa kerrostalossa Martinlaaksossa. Portaassamme on 12 huoneistoa, joista jo puolessa asuu meitä eläkkeelle siirtyviä tai eläkkeellä olevia. Vantaalaisista yli 10 prosenttia on yli 65-vuotiaita, ja määrä kasvaa.
Itse odottelen eläkkeellä saavani enemmän omaa aikaa itselleni kuin nyt. Luvassa on ehkä enemmän harrastuksia, matkusteluakin, mutta ennen kaikkea liikuntaa, joka toivon mukaan pitää kehon ja mielenkin terveenä. Erityisen paljon odotan laatuaikaa lapsenlapsen kanssa.
Mutta mitä muuta minä ja muut uudet seniorit voisimme tehdä ollaksemme muullakin tavoin hyödyksi? Oma äitini kuoli 1,5 vuotta sitten. Alzheimerin tauti vei hänet nopeasti, mutta silti ehdin saada yleiskuvan Vantaan vanhustenhoidon kasvavista ongelmista. Sairaaloissa ja hoivataloissa henkilökunnan aika ei riitä muuhun kuin perushoitoon ja vanhusten vaipanvaihtoon. Katriinan sairaalassa äitini laitostui kahdessa viikossa kävelevästä ihmisestä vuodepotilaaksi.
Vielä vähemmän huolenpitoa on tarjolla kotona asuville vanhuksille. He saavat olla todella yksin, jos apuna ei ole aktiivisia sukulaisia tai ystäviä. Siinä vapaaehtoistyössä meillä hyväkuntoisilla ”varhaisvanhuksilla” on työmaata. Tarvitaan vapaaehtoisia ulkoiluttajia, kuuntelijoita, asioiden hoitajia – siis meitä.
Kaikki eivät tällaiseen vapaaehtoistyöhän halua, mutta ne jotka haluavat, heidän toimintansa olisi organisoitava niin, että auttamisesta ei tulisi kenellekään taakkaa. Itse en haluaisi tulla kiinnisidotuksi jonkun vanhuksen ainoaksi avuksi. Jos talkoohenki ei toimi, uupuu helposti auttajakin.
Haastetta on yhdistyksillä, kaupungilla ja seurakunnalla keräämään eläkkeelle siirtyvät reservit hyötykäyttöön. Mitä suurempi joukko on mukana vapaaehtoisessa vanhustyössä, sitä paremmat mahdollisuudet on onnistua niin, että auttajalle jää vielä omaakin laatuaikaa.
Matti Huhta
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja ja kohta myös vantaalainen eläkeläinen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
