Viime vuosina on havahduttu uuteen ilmiöön: ikääntyneiden alkoholin kulutus on selvässä nousussa ja sen pelätään aiheuttavan vanhustenhuoltoon ongelmia. Mutta miksi olemme yhtäkkiä kiinnostuneita ikäihmisten alkoholin kulutuksesta? Onko kyseessä moralistinen innostus vai huoli ikäihmisistämme?
Miksi toisaalta on hyvin vaikeaa puhua alkoholin käytöstä ja tunnemme olomme välillä hyvin vaivautuneiksi, kun joudumme tilanteeseen, jossa myös alkoholinkäyttö olisi syytä ottaa puheeksi. Olemme vaivautuneita mutta toisaalta koemme syyllisyyttä siitä, ettemme puutu asiaan. Miksi alkoholin käyttö on meille suomalaisille niin kovin vaikea asia?
Elämän säätelyä alkoholilla
Usein sanotaan, että suomalaiset juovat humalahakuisesti. Mutta mitä se tarkoittaa? Voisiko ryyppääminen liittyä pyrkimykseen hallita omaa elämää ja toisaalta haluun menettää välillä kokonaan tuo kontrolli?
Me suomalaiset olemme työorientoitunut kansa, jonka raskaasta työstä ja sitäkin raskaammista huveista on tehty jopa monta laulua. Juopottelu on jossain määrin yksilön kapinaa ja hetkellistä vapautumista yleisistä normeista. Ehkä meillä suomalaisilla on ollut sen verran rankka historia ja karut elinolosuhteet, että olemme tarvinneet arjesta pakenemiseen rajut keinomme.
Juominen on kapinaa ja pakoa arjen todellisuudesta. Vaikka elämme onneksi rauhan aikaa, on meissä syvällä alistetun kansan tunnot. Suomen yli on jyrätty useampaan otteeseen – tuskaa ja ahdistusta on ollut pakko paeta jonnekin. Alkoholi on ollut kautta aikain portti toiseen -hetkellisesti ihanaan – todellisuuteen.
Vapaan alkoholikulttuurin huuma
Suomalaista alkoholikulttuuria on viimeisten vuosikymmenien aikana vielä sekoittanut siirtyminen tiukasta ja säädellystä lainsäädännöstä hyvin vapaaseen alkoholilainsäädäntöön. Ja niin siinä kävi, kuten ennustettiin: suomalaiset juovat enemmän kuin koskaan ennen. Vapaammassa anniskelussa on mukavat, eurooppalaiset, piirteensä, mutta vapaus tuli vain kovin nopeasti. Ja tuntuu siltä, että alkoholiteollisuus on ottanut kaiken irti hurmioituneesta vapaudestamme ja innostamme liittää alkoholi kaikkiin vähänkin merkittäviin elämämme tapahtumiin.
Suomalaisten on vain hyvin vaikea omaksua nk. eurooppalaista juomakulttuuria, jossa juominen liittyy enemmän rentoutumiseen kuin päihtymiseen. Suomalainen juo tullakseen humalaan – monissa maissa yritetään välttää humalaa ja kontrollin pettämistä.
Tuo itsekontrollin katoaminen on minusta se avainasia, miksi me koemme alkoholiongelmat hankaliksi. Toisaalta haemme sitä, mutta kun kontrolli pettää lopullisesti ja riippuvuus on syntynyt, emme halua enää olla asian kanssa tekemisissä. Silloin olemme sitä mieltä, että jokaisen tulee pitää itsestään huolta. Alkoholi koetaan henkilökohtaiseksi asiaksi.
Tämä ihmisten elämään puuttumattomuus – jokainen hoitaa omat asiansa – mentaliteetti hämmentää minua. Apua on vaikea pyytää. Ja toisaalta, jos auttamista ja tukea tarjotaan liiallisesti alkoholia käyttävälle, kritisoidaan siitä holhousyhteiskuntaa. Tällaisten argumenttien kohdalla sosiaaliturva ja palvelut tuntuvat joskus kollektiiviselta ihmeeltä.
Kontrollia, tukea ja apua vai hoivaa?
Minusta hoivan saamisen esteenä ei voi olla ihmisen elämäntapa. Eihän diabeetikkokaan jätetä heitteille, vaikka hän ei millään tavoin noudata ruokavaliota ja liiku, kuten kuuluisi. Juovaa asiakasta on välillä vaikea hoitaa ja auttaa. Silti ihmisyyteen kuuluu se, että häntä autetaan. Me ihmiset emme ole koneita. Päinvastoin – epätäydellisyys on ihmisyyttä mitä suurimmassa määrin.
Emme joudu projektissamme suunnittelemaan palveluja tiukkojen resurssien ja tulostavoitteiden pohjalta. Onneksi – vaikka pyrimme ottamaan reunaehdot realistisesti huomioon. Minusta on enemmän kuin omituista, että hoivapalvelut puristetaan tiettyyn ajalliseen standardiin, kun me kuitenkin olemme niin erilaisia ja tarvitsemme niin kovin erilaista apua.
Ihmisten kohtaaminen vaatii aikaa erityisesti vaikeissa tilanteissa. Emme voi vain suunnitella hienoja palvelulokeroita, vaan meidän on suunniteltava palvelut siten, että ne ottavat huomioon yksilön, ihmisen, joka on meidän asiakkaamme. On hän sitten vaikka päihdeongelmainen ikäihminen.
Maria Viljanen
Projektipäällikkö
Liika on aina liikaa –ikääntyminen ja alkoholi –projekti
Sininauhaliitto
www.tippavaara.info
torstai 3. syyskuuta 2009
torstai 27. elokuuta 2009
Sukupolvet
Kelalla on hoidettavanaan erilaisia yhteiskunnan tukia ”vauvasta vaariin”. Yhteiskunta tukee kymmenin eri tukimuodoin ihmistä. Näin ollen pääsen työni kautta tarkastelemaan ihmisen koko elinkaarta.
Vietin lapsuuteni maalaistalossa Pohjanmaalla. Vanhemmat tekivät töitä joka päivä - oli sitten joulu tai juhannus. Lasten hoito ei silti tuottanut ongelmia, koska peräkamarissamme asui mummu, joka päivittäin hoiti meitä lapsia, kun vanhemmat olivat navettatöillä tai pellolla.
Me lapset kasvoimme ja mummu tuli vanhaksi. Lasten kanssa uurastanut mummu sai asua peräkamarissaan kuolemaansa saakka ja me muut hoidimme mummua.
Lapsuuteni ajoittui 1970-luvulle, mutta tuntuu että nyttemmin kaikki on muuttunut. Mummut eivät enää olekaan automaattisesti lastenhoitajia – usein kuitenkin ovat ja papat myös. Hiekkalaatikon reunalla olen kuitenkin kuullut tarinoita isovanhemmista, jotka käyvät kerran vuodessa toteamassa lastenlasten kovasti kasvaneen ja siinä kaikki.
Toisaalta - kuinka moni työikäinen voi sanoa, että peräkamarissamme asuu mummu. Me työikäiset pidämme tärkeänä, että mummu tulisi hoitamaan lapsiamme. Olemmeko silti valmiita hoivaamaan ja hoitamaan omia vanhempiamme tai edes viettämään aikaa heidän kanssaan. Kunta, Kela ja yksityiset palveluntuottajat ovat mielestämme sitä varten. Sitä vartenhan tässä veroja maksetaan, tunnumme ajattelevan.
Palataanpa työhöni. Näen synkkiä tilastoja ikääntyvien päihteidenkäytöstä ja masennuksesta. Näen tilastoja työikäisten päihteidenkäytöstä ja loppuun palamisista. Näen tilastoja lasten päihteidenkäytöstä, huostaanotoista ja käytöshäiriöistä. Toisaalta näen tilastoja huoltosuhteesta, joka on muuttumassa kestämättömäksi.
Talouden laskusuhdanne aiheuttaa uusia ongelmia ja pahentaa nykyisiä. Voiko sukupolvien ”sanattoman YYA-sopimuksen” purkautumisen ja nykyisten ongelmien välillä olla jokin yhteys? En ole huomannut, että kukaan tunnettu vaikuttaja olisi pohtinut asiaa tältä kannalta.
Paljon on puhuttu siitä, miten omaishoidon tukea pitäisi kehittää tai kotihoidon tuen kuntalisää kasvattaa. Eläkeikää pitäisi nostaa ja työuria pidentää. Onko tämä kaikki vain ”Titanicin kansituolien järjestelyä” tilanteessa jossa pitäisikin käydä arvokeskustelu siitä kuka jatkossa hoitaa ketäkin ja miten myös ikäihmiset ovat tärkeä voimavara yhteiskunnassa?
Timo Saari
Vakuutuspiirin johtaja
Kela Vantaan-Porvoon vakuutuspiiri
Vietin lapsuuteni maalaistalossa Pohjanmaalla. Vanhemmat tekivät töitä joka päivä - oli sitten joulu tai juhannus. Lasten hoito ei silti tuottanut ongelmia, koska peräkamarissamme asui mummu, joka päivittäin hoiti meitä lapsia, kun vanhemmat olivat navettatöillä tai pellolla.
Me lapset kasvoimme ja mummu tuli vanhaksi. Lasten kanssa uurastanut mummu sai asua peräkamarissaan kuolemaansa saakka ja me muut hoidimme mummua.
Lapsuuteni ajoittui 1970-luvulle, mutta tuntuu että nyttemmin kaikki on muuttunut. Mummut eivät enää olekaan automaattisesti lastenhoitajia – usein kuitenkin ovat ja papat myös. Hiekkalaatikon reunalla olen kuitenkin kuullut tarinoita isovanhemmista, jotka käyvät kerran vuodessa toteamassa lastenlasten kovasti kasvaneen ja siinä kaikki.
Toisaalta - kuinka moni työikäinen voi sanoa, että peräkamarissamme asuu mummu. Me työikäiset pidämme tärkeänä, että mummu tulisi hoitamaan lapsiamme. Olemmeko silti valmiita hoivaamaan ja hoitamaan omia vanhempiamme tai edes viettämään aikaa heidän kanssaan. Kunta, Kela ja yksityiset palveluntuottajat ovat mielestämme sitä varten. Sitä vartenhan tässä veroja maksetaan, tunnumme ajattelevan.
Palataanpa työhöni. Näen synkkiä tilastoja ikääntyvien päihteidenkäytöstä ja masennuksesta. Näen tilastoja työikäisten päihteidenkäytöstä ja loppuun palamisista. Näen tilastoja lasten päihteidenkäytöstä, huostaanotoista ja käytöshäiriöistä. Toisaalta näen tilastoja huoltosuhteesta, joka on muuttumassa kestämättömäksi.
Talouden laskusuhdanne aiheuttaa uusia ongelmia ja pahentaa nykyisiä. Voiko sukupolvien ”sanattoman YYA-sopimuksen” purkautumisen ja nykyisten ongelmien välillä olla jokin yhteys? En ole huomannut, että kukaan tunnettu vaikuttaja olisi pohtinut asiaa tältä kannalta.
Paljon on puhuttu siitä, miten omaishoidon tukea pitäisi kehittää tai kotihoidon tuen kuntalisää kasvattaa. Eläkeikää pitäisi nostaa ja työuria pidentää. Onko tämä kaikki vain ”Titanicin kansituolien järjestelyä” tilanteessa jossa pitäisikin käydä arvokeskustelu siitä kuka jatkossa hoitaa ketäkin ja miten myös ikäihmiset ovat tärkeä voimavara yhteiskunnassa?
Timo Saari
Vakuutuspiirin johtaja
Kela Vantaan-Porvoon vakuutuspiiri
tiistai 18. elokuuta 2009
Terve usko tuo terveyttä elämään
Televisiossa oli muutama vuosi sitten ohjelmasarja ”Elämä pelissä”, jossa kuusi julkisuuden henkilöä kutsuttiin TV-studioon paljastamaan elämäntapansa, jonka jälkeen he kuulivat eliniän ennusteensa. Puolen vuoden muutoskamppailun jälkeen he saivat uudet elinajanodotteet. Kaikille kansalaisille tarjottiin Ylen internetsivuilla ohjelmassa käytettyä Elämä pelissä –testiä, jonka olivat rakentaneet Suomen parhaat asiantuntijat.
Testien avulla saa hyvän kuvan siitä, mistä pitkä elämä ja hyvä vanhuus rakentuu: Perintötekijöiden lisäksi tärkeitä asioita ovat terveet elämäntavat oikeine ruokavalioineen ja säännöllisine liikuntoineen, läheiset ihmissuhteet ja sosiaaliset verkostot, hyvät harrasteet.
Esiin nousi myös uskonnollinen aktiivisuus, jonka on tutkimuksissa todettu lisäävän elämän mielekkyyttä ja samalla eliniän pituutta.
Terveet ja sairaat uskonnolliset yhteisöt
Seurakuntien toiminta parhaimmillaan edistää ikäihmisten elämässä kaikkia edellä kuvattujen asioiden toteutumista. Seurakunnan senioritoiminta saa lähtemään kotoa, kävelemään kirkolle tai muulle toimintatilalle sekä tapaamaan ihmisiä. Usko ja uskonnollinen yhteisö parhaimmillaan antaa ihmisen elämään tukea ja turvaa, silloin kun kukin sen jäsen saa omaa vakaumustaan harjoittaa terveellä tavalla ilman ulkopuolista painostusta.
Valitettavasti kaikkien uskonnollisten yhteisöjen sisällä on aina esiintynyt myös epätervettä uskonnollisuutta. Terve uskonnollisuus on yksilön hyvinvoinnin tuki, epäterve uskonnollisuus taas sen este. Siksi on tärkeää, että uskonnoista ja uskonnollisissa yhteisöissä nähdään uskonnollisten yhteisöjen hyvät ja huonot puolet sekä ymmärretään, mistä tekijöistä terve uskonnollisuus muodostuu. Terveessä yhteisössä pahaa ei ulkoisteta ryhmän ulkopuolelle, vaan se pystytään näkemään myös oman ryhmän sisältä ja myös sen johtajista.
Terve uskonnollisuus
Terve uskonnollisuus kunnioittaa aina toisten ihmisten tapaa elää omien elämänratkaisujen ja maailmankatsomuksen mukaan. Se ei pakoteta ihmistä mihinkään yhdenlaiseen muottiin, joka määrittelisi, miten hänen tulisi elää ja ajatella.
Terve uskonnollisuus ei vie elämäniloa eikä -halua, vaan rohkaisee näkemään sekä elämän hyvät että huonot puolet. Se antaa tilaa kokea kaikki ihmiselämän tunteet, vihasta rakkauteen ja surusta iloon.
Terve uskonnollisuus on avoin järjen käytölle ja myös epäilykselle. Se mahdollistaa myös oman uskon opinkappaleiden kyseenalaistamisen sekä niiden vertaamisen elävään elämään ja omiin näkemyksiin hyvästä elämästä. Terveesti uskova ihminen saa sanoa omat mielipiteensä ja tehdä muutenkin elämän ratkaisuja oman harkintansa mukaan, kunhan ei liiaksi vaikeuta lähimmäistensä elämää tai turmele luontoa.
Terve uskonnollisuus rohkaisee kaikkeen, mikä elämässä ja ihmissuhteissa on hyvää itselle ja muille. Se mahdollistaa sen, että omia mielipiteitä saa iän karttuessa muuttaa ja samalla se mahdollistaa myös epäonnistumisen.
Terve uskonnollisuus kohtelee muita ihmisiä tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti riippumatta heidän yhteiskunnallisesta asemasta, arvosta, ammatista, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai terveydestä.
Terve ja tasapainoinen usko yksinkertainen asia. Se tiivistyy elämänohjeeseen tehdä toiselle sitä, mitä muidenkin toivoo tehtävän. Samalla se on luottamusta Luojaan, joka antaa elämänuskoa myös silloin, kun vaikeudet kohtaavat.
Terve uskonnollisuus tuo ja ylläpitää toivoa.
Pontus Salmi
Yhteisen seurakuntatyön päällikkö
Vantaan seurakuntayhtymä
Testien avulla saa hyvän kuvan siitä, mistä pitkä elämä ja hyvä vanhuus rakentuu: Perintötekijöiden lisäksi tärkeitä asioita ovat terveet elämäntavat oikeine ruokavalioineen ja säännöllisine liikuntoineen, läheiset ihmissuhteet ja sosiaaliset verkostot, hyvät harrasteet.
Esiin nousi myös uskonnollinen aktiivisuus, jonka on tutkimuksissa todettu lisäävän elämän mielekkyyttä ja samalla eliniän pituutta.
Terveet ja sairaat uskonnolliset yhteisöt
Seurakuntien toiminta parhaimmillaan edistää ikäihmisten elämässä kaikkia edellä kuvattujen asioiden toteutumista. Seurakunnan senioritoiminta saa lähtemään kotoa, kävelemään kirkolle tai muulle toimintatilalle sekä tapaamaan ihmisiä. Usko ja uskonnollinen yhteisö parhaimmillaan antaa ihmisen elämään tukea ja turvaa, silloin kun kukin sen jäsen saa omaa vakaumustaan harjoittaa terveellä tavalla ilman ulkopuolista painostusta.
Valitettavasti kaikkien uskonnollisten yhteisöjen sisällä on aina esiintynyt myös epätervettä uskonnollisuutta. Terve uskonnollisuus on yksilön hyvinvoinnin tuki, epäterve uskonnollisuus taas sen este. Siksi on tärkeää, että uskonnoista ja uskonnollisissa yhteisöissä nähdään uskonnollisten yhteisöjen hyvät ja huonot puolet sekä ymmärretään, mistä tekijöistä terve uskonnollisuus muodostuu. Terveessä yhteisössä pahaa ei ulkoisteta ryhmän ulkopuolelle, vaan se pystytään näkemään myös oman ryhmän sisältä ja myös sen johtajista.
Terve uskonnollisuus
Terve uskonnollisuus kunnioittaa aina toisten ihmisten tapaa elää omien elämänratkaisujen ja maailmankatsomuksen mukaan. Se ei pakoteta ihmistä mihinkään yhdenlaiseen muottiin, joka määrittelisi, miten hänen tulisi elää ja ajatella.
Terve uskonnollisuus ei vie elämäniloa eikä -halua, vaan rohkaisee näkemään sekä elämän hyvät että huonot puolet. Se antaa tilaa kokea kaikki ihmiselämän tunteet, vihasta rakkauteen ja surusta iloon.
Terve uskonnollisuus on avoin järjen käytölle ja myös epäilykselle. Se mahdollistaa myös oman uskon opinkappaleiden kyseenalaistamisen sekä niiden vertaamisen elävään elämään ja omiin näkemyksiin hyvästä elämästä. Terveesti uskova ihminen saa sanoa omat mielipiteensä ja tehdä muutenkin elämän ratkaisuja oman harkintansa mukaan, kunhan ei liiaksi vaikeuta lähimmäistensä elämää tai turmele luontoa.
Terve uskonnollisuus rohkaisee kaikkeen, mikä elämässä ja ihmissuhteissa on hyvää itselle ja muille. Se mahdollistaa sen, että omia mielipiteitä saa iän karttuessa muuttaa ja samalla se mahdollistaa myös epäonnistumisen.
Terve uskonnollisuus kohtelee muita ihmisiä tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti riippumatta heidän yhteiskunnallisesta asemasta, arvosta, ammatista, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai terveydestä.
Terve ja tasapainoinen usko yksinkertainen asia. Se tiivistyy elämänohjeeseen tehdä toiselle sitä, mitä muidenkin toivoo tehtävän. Samalla se on luottamusta Luojaan, joka antaa elämänuskoa myös silloin, kun vaikeudet kohtaavat.
Terve uskonnollisuus tuo ja ylläpitää toivoa.
Pontus Salmi
Yhteisen seurakuntatyön päällikkö
Vantaan seurakuntayhtymä
keskiviikko 12. elokuuta 2009
Seniorisinkku
Kuuluin vantaalaiseen Seniorisinkkukerhoon, joka kokoontui viikottain kahden tunnin pituiseen istuntoon. Kerhon jäsenet olivat 55-75 vuoden ikäisiä yksinasuvia naisia ja miehiä. Yleensä yhteen istuntoon osallistui 15 jäsentä, joista suurin osa oli naispuolisia.
Kolmelle istunnolle kuukaudessa nimettiin aihe jo etukäteen, mutta yksi jätettiin vapaalle keskustelulle tai myöhemmin esille tulevalle aiheelle. Erään keskusteluistunnon aiheeksi sovittiin yksineläminen eli sinkkuus.
Jokainen vuorollaan kertoi, jos halusi, syyn sinkkuna olemiseen. Esille yleensä tuli puolison kuolema, avioero tai ollut koko elämänsä sinkkuna. Toisena kysymyksenä haluttiin tietää, onko Sinulla tällä hetkellä ketään henkilöä, jota voisi kutsua sydänystäväksi. Naisista useimmalla sellainen tuntui olevankin, mutta ei kuitenkaan samanlainen, kun hänellä oli ollut nuorena. Miehistä kukaan ei sanonut sellaista omistavansa.
Viimeinen kysymys koski aihetta, haluaisiko tai tahtoisiko hän vakituiseksi seuralaisekseen oman "kullan"? Vastaukset tähän olivat yllättävän yksimielisiä. Kaikki olivat sitä mieltä, että tälläinen siippa olisi tervetullut, mutta ei muuttaisi samaan asumukseen asumaan. Useimmilla oli jo ohjelmakin selvillä, miten päivänsä viettäisivät. Mainittiin yhteiset sieniretket, yhteiset Oopperajuhlilla käynnit, kesämökin saunan kuistin korjaus ja jne.
Ajattelin, että tälläisen melko rohkean omien toiveiden julkistamisen jälkeen tulisi yhteydenottoja vastakkaiselta sukupuolelta, mutta petyin pahasti. Kukaan ei kysynyt halukkuuttani läheisempään kanssakäymiseen. Lopulta rohkaisin mieleni ja pyysin erästä naista kanssani päivälliselle. Hän lupautui mielellään, mutta tämän jälkeen emme sitten kahdestaan enää tavanneet. Kemiat eivät sittenkään kohdanneet.
Olimme sopineet, että jos käymme yhdessä ulkona, jälkeenpäin kerromme siitä toisille. Lisäksemme kaksi muutakin paria oli ollut ulkona yhdessä, mutta heille kävi samoin kuin meillekin. Asiaa ruodittiin yhdessä ja tulimme siihen tulokseen, että sinkku on kasvanut jo niin paljon erilleen, että ajatuskin yhteiselosta toisen kanssa pelottaa. Siitäkin huolimatta, että ei muutettaisi yhteen asumaan.
Vaikka ikäännymme, emme menetä kaipuutamme toisen luo. Sitten kun olemme tilanteessa, jossa tälläinen olisi mahdollista, emme sittenkään uskalla lähestyä, vaan vetäydymme takaisin sinkun kuoreemme. Ehkä näin onkin parempi elää pelkästään unelmissamme ja silti säilyttää vapautemme.
Raimo Myöhänen
Roskanpoimija
Bloggari
Roskanpoimijan blogiin
Kolmelle istunnolle kuukaudessa nimettiin aihe jo etukäteen, mutta yksi jätettiin vapaalle keskustelulle tai myöhemmin esille tulevalle aiheelle. Erään keskusteluistunnon aiheeksi sovittiin yksineläminen eli sinkkuus.
Jokainen vuorollaan kertoi, jos halusi, syyn sinkkuna olemiseen. Esille yleensä tuli puolison kuolema, avioero tai ollut koko elämänsä sinkkuna. Toisena kysymyksenä haluttiin tietää, onko Sinulla tällä hetkellä ketään henkilöä, jota voisi kutsua sydänystäväksi. Naisista useimmalla sellainen tuntui olevankin, mutta ei kuitenkaan samanlainen, kun hänellä oli ollut nuorena. Miehistä kukaan ei sanonut sellaista omistavansa.
Viimeinen kysymys koski aihetta, haluaisiko tai tahtoisiko hän vakituiseksi seuralaisekseen oman "kullan"? Vastaukset tähän olivat yllättävän yksimielisiä. Kaikki olivat sitä mieltä, että tälläinen siippa olisi tervetullut, mutta ei muuttaisi samaan asumukseen asumaan. Useimmilla oli jo ohjelmakin selvillä, miten päivänsä viettäisivät. Mainittiin yhteiset sieniretket, yhteiset Oopperajuhlilla käynnit, kesämökin saunan kuistin korjaus ja jne.
Ajattelin, että tälläisen melko rohkean omien toiveiden julkistamisen jälkeen tulisi yhteydenottoja vastakkaiselta sukupuolelta, mutta petyin pahasti. Kukaan ei kysynyt halukkuuttani läheisempään kanssakäymiseen. Lopulta rohkaisin mieleni ja pyysin erästä naista kanssani päivälliselle. Hän lupautui mielellään, mutta tämän jälkeen emme sitten kahdestaan enää tavanneet. Kemiat eivät sittenkään kohdanneet.
Olimme sopineet, että jos käymme yhdessä ulkona, jälkeenpäin kerromme siitä toisille. Lisäksemme kaksi muutakin paria oli ollut ulkona yhdessä, mutta heille kävi samoin kuin meillekin. Asiaa ruodittiin yhdessä ja tulimme siihen tulokseen, että sinkku on kasvanut jo niin paljon erilleen, että ajatuskin yhteiselosta toisen kanssa pelottaa. Siitäkin huolimatta, että ei muutettaisi yhteen asumaan.
Vaikka ikäännymme, emme menetä kaipuutamme toisen luo. Sitten kun olemme tilanteessa, jossa tälläinen olisi mahdollista, emme sittenkään uskalla lähestyä, vaan vetäydymme takaisin sinkun kuoreemme. Ehkä näin onkin parempi elää pelkästään unelmissamme ja silti säilyttää vapautemme.
Raimo Myöhänen
Roskanpoimija
Bloggari
Roskanpoimijan blogiin
keskiviikko 24. kesäkuuta 2009
Olkoon rintamamme yhteinen!
”Jottain tarttis tehrä…”
Ikäihmisten palveluihin kohdistuu paineita monista suunnista. Haasteisiin vastaaminen edellyttää sekä palvelurakenteen että palveluiden kehittämistä. Ratkaisut ovat paljolti jo tiedossamme (ks. esim. http://www.stm.fi/sosiaali_ja_terveyspalvelut/ikaihmiset).
Tarvitaan mm.
- asiakaslähtöisiä palveluja
- palveluprosessien tehostamista
- resurssien uudelleenkohdistamista
- uusien teknologioiden käyttöönottoa
- esteettömiä ja yhden luukun palveluita
- yksilöllisiä ratkaisuja, jotka mahdollistavat arvokkaan elämän loppuun asti
Kyllä näillä ratkaisuilla jo turvataan laadukkaat ja tehokkaat ikäihmisten palvelut! Mutta miksi tätä kaikkea ei ole jo riittävässä määrin toteutettu?
Verrataanpa tilannetta ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun. Tiedetään, että ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen vaatii hiilidioksidipäästöjen radikaalia alentamista. Tarvittavat toimenpiteet ovat jo tiedossamme (ks. esim. www.ilmasto.org). Tarvittaisiin vain selkeitä päätöksiä ja päätösten mukaista toimeenpanoa. Mutta miksi ilmaston lämpenemistä ei sitten ole jo pysäytetty?
Sanoista tekoihin
Ikäihmisten palvelujen tulevaisuutta ja ilmastonmuutosta ei ole ratkaistu siitä yksinkertaisesta syystä, että tällaisten monimutkaisten ja laaja-alaisten, monista osista koostuvien kokonaisuuksien radikaali muokkaaminen edellyttää ”kriittisen massan” tukea. Päätösten ja toimenpiteiden taakse vaaditaan riittävän laaja tukirintama, joka saa muutoksen vyörymään eteenpäin (ks. esim. http://en.wikipedia.org/wiki/The_Tipping_Point). Pienetkin päätökset ja toimenpiteet voivat vaikuttaa, jos niitä toteutetaan riittävän laajalla rintamalla.
Jos lamasta selviäminen edellyttää ”talvisodan henkeä” kuten valtiovarainministeri Katainen maalaili, niin ikäihmisten palvelujen turvaaminen sitä vasta tarvitseekin (ks. Wikipedia: ”talvisodan henki”, http://fi.wikipedia.org/wiki/Talvisodan_henki).
Ei ihme että ikäihmisten palveluiden tulevaisuus huolestuttaa, sillä taistelurintamamme ei ole riittävän vahva ja leveä!
Tarvitaan investointeja yhteistyöhön
Vantaan ikääntymispoliittinen ohjelma jää kuolleeksi kirjaimeksi, ellei sen takana seiso riittävän vahva ja yhtenäinen joukko, joka käärii hihansa. Viksu siis onnistuu tai epäonnistuu riippuen siitä, saadaanko sen tueksi riittävän laaja ”kriittinen massa” virkamiehiä, yrityksiä, järjestöjä, vapaaehtoisia, ikäihmisiä, tavallisia kansalaisia ja muita toimijoita.
”Kriittinen massa” ei synny tyhjästä. Tarvitaan keskustelufoorumeja, joissa tehdään yhteisiä päätöksiä ja toimintasuunnitelmia. Keskusteluihin osallistuminen vie toki aikaa muulta työltä ja elämiseltä, mutta tämä on vain priorisointikysymys.
Viksu tarjoaa mahdollisuuden osallistua keskusteluun ikäihmisten tulevaisuudesta mm. tämän blogin sekä syksyn tulevien Viksu-seminaarien kautta. Mitä Sinä olet valmis investoimaan tähän taistelurintamaan? Aikaasi? Ajatuksiasi? Osaamistasi?
Timo Järvensivu
KTT, verkostotutkija, Helsingin kauppakorkeakoulu
Muutosvoimaa vanhustyön osaamiseen -hankkeen toimija
Ikäihmisten palveluihin kohdistuu paineita monista suunnista. Haasteisiin vastaaminen edellyttää sekä palvelurakenteen että palveluiden kehittämistä. Ratkaisut ovat paljolti jo tiedossamme (ks. esim. http://www.stm.fi/sosiaali_ja_terveyspalvelut/ikaihmiset).
Tarvitaan mm.
- asiakaslähtöisiä palveluja
- palveluprosessien tehostamista
- resurssien uudelleenkohdistamista
- uusien teknologioiden käyttöönottoa
- esteettömiä ja yhden luukun palveluita
- yksilöllisiä ratkaisuja, jotka mahdollistavat arvokkaan elämän loppuun asti
Kyllä näillä ratkaisuilla jo turvataan laadukkaat ja tehokkaat ikäihmisten palvelut! Mutta miksi tätä kaikkea ei ole jo riittävässä määrin toteutettu?
Verrataanpa tilannetta ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun. Tiedetään, että ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen vaatii hiilidioksidipäästöjen radikaalia alentamista. Tarvittavat toimenpiteet ovat jo tiedossamme (ks. esim. www.ilmasto.org). Tarvittaisiin vain selkeitä päätöksiä ja päätösten mukaista toimeenpanoa. Mutta miksi ilmaston lämpenemistä ei sitten ole jo pysäytetty?
Sanoista tekoihin
Ikäihmisten palvelujen tulevaisuutta ja ilmastonmuutosta ei ole ratkaistu siitä yksinkertaisesta syystä, että tällaisten monimutkaisten ja laaja-alaisten, monista osista koostuvien kokonaisuuksien radikaali muokkaaminen edellyttää ”kriittisen massan” tukea. Päätösten ja toimenpiteiden taakse vaaditaan riittävän laaja tukirintama, joka saa muutoksen vyörymään eteenpäin (ks. esim. http://en.wikipedia.org/wiki/The_Tipping_Point). Pienetkin päätökset ja toimenpiteet voivat vaikuttaa, jos niitä toteutetaan riittävän laajalla rintamalla.
Jos lamasta selviäminen edellyttää ”talvisodan henkeä” kuten valtiovarainministeri Katainen maalaili, niin ikäihmisten palvelujen turvaaminen sitä vasta tarvitseekin (ks. Wikipedia: ”talvisodan henki”, http://fi.wikipedia.org/wiki/Talvisodan_henki).
Ei ihme että ikäihmisten palveluiden tulevaisuus huolestuttaa, sillä taistelurintamamme ei ole riittävän vahva ja leveä!
Tarvitaan investointeja yhteistyöhön
Vantaan ikääntymispoliittinen ohjelma jää kuolleeksi kirjaimeksi, ellei sen takana seiso riittävän vahva ja yhtenäinen joukko, joka käärii hihansa. Viksu siis onnistuu tai epäonnistuu riippuen siitä, saadaanko sen tueksi riittävän laaja ”kriittinen massa” virkamiehiä, yrityksiä, järjestöjä, vapaaehtoisia, ikäihmisiä, tavallisia kansalaisia ja muita toimijoita.
”Kriittinen massa” ei synny tyhjästä. Tarvitaan keskustelufoorumeja, joissa tehdään yhteisiä päätöksiä ja toimintasuunnitelmia. Keskusteluihin osallistuminen vie toki aikaa muulta työltä ja elämiseltä, mutta tämä on vain priorisointikysymys.
Viksu tarjoaa mahdollisuuden osallistua keskusteluun ikäihmisten tulevaisuudesta mm. tämän blogin sekä syksyn tulevien Viksu-seminaarien kautta. Mitä Sinä olet valmis investoimaan tähän taistelurintamaan? Aikaasi? Ajatuksiasi? Osaamistasi?
Timo Järvensivu
KTT, verkostotutkija, Helsingin kauppakorkeakoulu
Muutosvoimaa vanhustyön osaamiseen -hankkeen toimija
maanantai 8. kesäkuuta 2009
Terveyttä senioreille
Terveyden edistäminen on nostettu viime vuosien aikana ikääntyneidenkin mahdollisuudeksi, ei vain äitiys- ja lastenneuvolan tai kouluterveydenhuollon asiaksi. Esimerkiksi Ikäihmisten hoitoa ja palveluja koskeva laatusuositus painottaa ikääntyneiden hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä ja ehkäisevän toiminnan merkitystä ja samoilla linjoilla on Terveys2015-ohjelma.
Totta on kuitenkin, että harvassa ovat ne kunnat, joissa työterveyshuollon jälkeen löytyy eläkeikään ehtineille vastaavaa palvelua. Meillä Vantaalla on ollut pienimuotoista toiminnan kokeilua jo useita vuosia erittäin hyvin kokemuksin. Osa kaupungin 75 –vuotiaista on saanut kutsun terveystapaamiseen terveydenhoitajan vastaanotolle Hakunilan tai Suopursun päivätoimintakeskukseen. Kuluneen vuoden aikana toimintaa on alettu kutsua seniorineuvolaksi.
Terveyden edistäminen on terveyskasvatuksen ja –neuvonnan ohella koko elinyhteisön terveyttä edistävää politiikkaa, kuten asumis-, lähipalvelu- ja liikenneympäristöjen kehittämistä. Toimivan ja turvallisen ympäristön luomiseen ei riitä yhden ammattikunnan toiminta vaan eri alojen yhteistyötä tarvitaan. Terveysneuvontaa voimme tarjota joko yhteisöille tai yksilötasolla. Veeralla ja vaarilla on mahdollisuus saada henkilökohtaista neuvontaa ja ohjausta Vantaalla vaikkapa liikuntaneuvolasta, kuntoutuksen asiantuntijoilta tai lääkärin vastaanotolta ja toivottavasti jatkossakin myös seniorineuvolasta.
Koska edustan seniorineuvolaa, puhun luonnollisesti seniorineuvolan mahdollisuuksista edistää ikääntyneiden terveyttä ja hyvinvointia. Vaikka sairauksia löytyy seniorineuvolan toimeenpanemissa laboratoriotutkimuksissa ja lääkärille lähetetyistä sairausepäilyissä, on pääpaino kuitenkin terveyden edistämisessä. Seniorineuvolassa annetaan neuvoja ja kannustusta liikuntaan, terveelliseen ravintoon, lääkkeiden asialliseen käyttöön, tapaturmien ennaltaehkäisyyn ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ellei seulovaa seniorineuvolatoimintaa ole, ikääntyneet hakeutuvat lääkärille vasta sitten, kun ongelma on jo pitkällä.
Kun Veera saapui seniorineuvolan vastaanotolle, hän sai kertoa kaikki mieltään askarruttavat asiat. Hänen mieltään painoivat heikentynyt kuulo ja muistiasioistakin hänellä oli kysyttävää. Ne asiat, joita hän ei itse ottanut esille, kysyttiin. Häneltä kysyttiin arkojakin asioita, kuten virtsaamiseen liittyvistä ongelmista, alkoholin käytöstä, yksinäisyydestä ja mahdollisesta kaltoinkohtelusta.
Ikääntyneillä on pääsääntöisesti D-vitamiinin puute ja se aiheuttaa luuston heikkenemisen lisäksi lihasheikkoutta ja infektioherkkyyttä. Tähän riskiryhmään kuului Veerakin. Hän ei juurikaan käyttänyt maitotuotteita ja kalaa hän söi noin kerran viikossa. Auringon säteilystä saatava D-vitamiini oli hänellä minimaalista, sillä aurinkoisella säällä hän pysytteli mieluummin varjossa tai laittoi aurinkovoidetta huolellisesti. Ja eihän iäkkään ihokaan tuota D-vitamiinia samalla tavalla kuin nuorempien, vaikka auringonpaisteessa viihtyisikin. Veera sai ohjausta D vitamiinin ja kalsiumin käyttöön sekä perusteltua tietoa näiden käytön hyödyllisyydestä. Onneksi D-vitamiinia ja kalsiumia saa apteekista ilman reseptiä, eikä lääkäriä tarvinnut tähän asiaan vaivata. D-vitamiinin riittävällä saannilla on todettu olevan myönteisiä vaikutuksia myös diabeteksen, kohonneen verenpaineen ja syöpien ehkäisyssä, joten aivan pienestä asiasta ei ole kysymys.
Liikunta on D-vitamiinin ja kalsiumin ohella halpa keino vahvistaa luuston ja lihaksiston kuntoa ja ehkäistä kaatumistapaturmia ja luun murtumia. Veera innostui ilokseni liikuntatoimen seniorijumpasta, jonne hän aikoi ilmoittautua ja lupasipa myös käydä kävelyllä entistä ahkerammin. Ehkä Veera ei sittenkään saa lonkkamurtumaa, jos hän muutaman vuoden kuluttua kaatuu. Tai ehkä hän ei edes kaadu, koska hän otti sen paksureunaisen maton eteisen lattialta pois ja laittoi kylpyhuoneen lattialle liukuestematon. Pojan poika auttoi laittamaan kylpyhuoneen seinälle suihkun viereen käsikahvan, josta saa tarvittaessa tukea. Hän oli alkanut ajattelemaan näitäkin asioita, koska oli seniorineuvolassa käynyt läpi ”Tapaturmien tarkistuslistan” yhdessä hoitajan kanssa.
Vaari oli seniorineuvolaan tullessaan sitä mieltä, että turhaa koko touhu, eihän häntä mikään vaivaa. Tulipa kuitenkin, koska kutsun oli saanut. Hänen verenpaineensa oli lukemissa 164/95 ja vaari ilmoitti sen olevan hyvä, koska se oli samaa tasoa kuin naapurin rouvalla. Hoitaja oli kohteliaasti toista mieltä ja vaarille järjestettiin muutama uusintamittaus. Koska tulos oli aina samaa luokkaa, aloitti terveyskeskuslääkäri hänelle verenpainelääkityksen. Verenpaineen hyvä hoito kannattaa myös iäkkäillä. Jos se tehdään jo hyvissä ajoin ehkäistään esim. sepelvaltimotautia, infarkteja ja sydämen vajaatoimintaa. Näitä vaivoja ei vaarilta onneksi löytynyt ja toivoa sopii, että myös aivoinfarkti jättää hänet väliin.
Laurean opiskelijat ovat juuri tehneet opinnäyteyön seniorineuvolan asiakkaiden kokemuksista 75 –vuotiaiden terveystarkastuksista. Asiakkaat ovat olleet tyytyväisiä siihen, että heitä on kuunneltu kokonaisvaltaisesti ja heidät on otettu tosissaan. Jos heillä on ollut useampia mieltä painavia asioita, ei heidän ole tarvinnut varata joka vaivalle uutta aikaa. He olivat saaneet voimavaroja, uutta tietoa ja motivaatiota hoitaa terveyttään.
Kirsi Leinonen
Kirjoittaja on Itä-Vantaan päivätoiminnan terveydenhoitaja
Totta on kuitenkin, että harvassa ovat ne kunnat, joissa työterveyshuollon jälkeen löytyy eläkeikään ehtineille vastaavaa palvelua. Meillä Vantaalla on ollut pienimuotoista toiminnan kokeilua jo useita vuosia erittäin hyvin kokemuksin. Osa kaupungin 75 –vuotiaista on saanut kutsun terveystapaamiseen terveydenhoitajan vastaanotolle Hakunilan tai Suopursun päivätoimintakeskukseen. Kuluneen vuoden aikana toimintaa on alettu kutsua seniorineuvolaksi.
Terveyden edistäminen on terveyskasvatuksen ja –neuvonnan ohella koko elinyhteisön terveyttä edistävää politiikkaa, kuten asumis-, lähipalvelu- ja liikenneympäristöjen kehittämistä. Toimivan ja turvallisen ympäristön luomiseen ei riitä yhden ammattikunnan toiminta vaan eri alojen yhteistyötä tarvitaan. Terveysneuvontaa voimme tarjota joko yhteisöille tai yksilötasolla. Veeralla ja vaarilla on mahdollisuus saada henkilökohtaista neuvontaa ja ohjausta Vantaalla vaikkapa liikuntaneuvolasta, kuntoutuksen asiantuntijoilta tai lääkärin vastaanotolta ja toivottavasti jatkossakin myös seniorineuvolasta.
Koska edustan seniorineuvolaa, puhun luonnollisesti seniorineuvolan mahdollisuuksista edistää ikääntyneiden terveyttä ja hyvinvointia. Vaikka sairauksia löytyy seniorineuvolan toimeenpanemissa laboratoriotutkimuksissa ja lääkärille lähetetyistä sairausepäilyissä, on pääpaino kuitenkin terveyden edistämisessä. Seniorineuvolassa annetaan neuvoja ja kannustusta liikuntaan, terveelliseen ravintoon, lääkkeiden asialliseen käyttöön, tapaturmien ennaltaehkäisyyn ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ellei seulovaa seniorineuvolatoimintaa ole, ikääntyneet hakeutuvat lääkärille vasta sitten, kun ongelma on jo pitkällä.
Kun Veera saapui seniorineuvolan vastaanotolle, hän sai kertoa kaikki mieltään askarruttavat asiat. Hänen mieltään painoivat heikentynyt kuulo ja muistiasioistakin hänellä oli kysyttävää. Ne asiat, joita hän ei itse ottanut esille, kysyttiin. Häneltä kysyttiin arkojakin asioita, kuten virtsaamiseen liittyvistä ongelmista, alkoholin käytöstä, yksinäisyydestä ja mahdollisesta kaltoinkohtelusta.
Ikääntyneillä on pääsääntöisesti D-vitamiinin puute ja se aiheuttaa luuston heikkenemisen lisäksi lihasheikkoutta ja infektioherkkyyttä. Tähän riskiryhmään kuului Veerakin. Hän ei juurikaan käyttänyt maitotuotteita ja kalaa hän söi noin kerran viikossa. Auringon säteilystä saatava D-vitamiini oli hänellä minimaalista, sillä aurinkoisella säällä hän pysytteli mieluummin varjossa tai laittoi aurinkovoidetta huolellisesti. Ja eihän iäkkään ihokaan tuota D-vitamiinia samalla tavalla kuin nuorempien, vaikka auringonpaisteessa viihtyisikin. Veera sai ohjausta D vitamiinin ja kalsiumin käyttöön sekä perusteltua tietoa näiden käytön hyödyllisyydestä. Onneksi D-vitamiinia ja kalsiumia saa apteekista ilman reseptiä, eikä lääkäriä tarvinnut tähän asiaan vaivata. D-vitamiinin riittävällä saannilla on todettu olevan myönteisiä vaikutuksia myös diabeteksen, kohonneen verenpaineen ja syöpien ehkäisyssä, joten aivan pienestä asiasta ei ole kysymys.
Liikunta on D-vitamiinin ja kalsiumin ohella halpa keino vahvistaa luuston ja lihaksiston kuntoa ja ehkäistä kaatumistapaturmia ja luun murtumia. Veera innostui ilokseni liikuntatoimen seniorijumpasta, jonne hän aikoi ilmoittautua ja lupasipa myös käydä kävelyllä entistä ahkerammin. Ehkä Veera ei sittenkään saa lonkkamurtumaa, jos hän muutaman vuoden kuluttua kaatuu. Tai ehkä hän ei edes kaadu, koska hän otti sen paksureunaisen maton eteisen lattialta pois ja laittoi kylpyhuoneen lattialle liukuestematon. Pojan poika auttoi laittamaan kylpyhuoneen seinälle suihkun viereen käsikahvan, josta saa tarvittaessa tukea. Hän oli alkanut ajattelemaan näitäkin asioita, koska oli seniorineuvolassa käynyt läpi ”Tapaturmien tarkistuslistan” yhdessä hoitajan kanssa.
Vaari oli seniorineuvolaan tullessaan sitä mieltä, että turhaa koko touhu, eihän häntä mikään vaivaa. Tulipa kuitenkin, koska kutsun oli saanut. Hänen verenpaineensa oli lukemissa 164/95 ja vaari ilmoitti sen olevan hyvä, koska se oli samaa tasoa kuin naapurin rouvalla. Hoitaja oli kohteliaasti toista mieltä ja vaarille järjestettiin muutama uusintamittaus. Koska tulos oli aina samaa luokkaa, aloitti terveyskeskuslääkäri hänelle verenpainelääkityksen. Verenpaineen hyvä hoito kannattaa myös iäkkäillä. Jos se tehdään jo hyvissä ajoin ehkäistään esim. sepelvaltimotautia, infarkteja ja sydämen vajaatoimintaa. Näitä vaivoja ei vaarilta onneksi löytynyt ja toivoa sopii, että myös aivoinfarkti jättää hänet väliin.
Laurean opiskelijat ovat juuri tehneet opinnäyteyön seniorineuvolan asiakkaiden kokemuksista 75 –vuotiaiden terveystarkastuksista. Asiakkaat ovat olleet tyytyväisiä siihen, että heitä on kuunneltu kokonaisvaltaisesti ja heidät on otettu tosissaan. Jos heillä on ollut useampia mieltä painavia asioita, ei heidän ole tarvinnut varata joka vaivalle uutta aikaa. He olivat saaneet voimavaroja, uutta tietoa ja motivaatiota hoitaa terveyttään.
Kirsi Leinonen
Kirjoittaja on Itä-Vantaan päivätoiminnan terveydenhoitaja
maanantai 1. kesäkuuta 2009
Vanhusten kaupunki
Hesarissa oli muutama kuukausi sitten juttu tokiolaisesta Sugamin kaupunginosasta, joka on profiloitunut vanhusten kaupunkina. Kaupunginosa on suunniteltu vanhusten tarpeita silmällä pitäen. Sieltä löytyy vanhuksille vaatteita myyviä liikkeitä ja jopa terveyskylpylöitä. Asiakkaita riittänee, sillä Japani on vanhusten maa. Samalla tavoin kuin Suomi kahdenkymmenen vuoden kuluttua.
Japanissa on tajuttu vanhusten markkina-arvo eli suomeksi ostovoima, ilmeisesti ei ole ollut enää vaihtoehtoja. Suomessakin on puhuttu vanhuksille ja eläkeläisille suunnatuista tuotteista, kampanjoista ja palveluista ylipäätään, mutta laihaksi homma on jäänyt. Ilmeisesti vanhuksia ei ole vielä riittävästi tai sitten mitä itse arvelen: ei ole olemassa vanhuksen prototyyppiä, jolle myydä tietynlaista tuotetta. Vielä vähemmän tulevaisuudessa kun yksilöllisyyteen kasvatetut ikäluokat vanhenevat.
On myös mahdollista, että nykyvanhukset eivät kuluta riittävästi ollakseen kaupallisesti kiinnostavia. He kun elävät pääosin kitsaasti. Vanhukset ovat persoonia siinä missä muutkin. Ja vanhuuden raja on häilyvä. Varsinkin henkisellä tasolla. Ihminen vanhenee kyllä fyysisesti, joten yksityisillä terveyspalveluilla lienee kysyntää samoin kuin palvelutaloilla. Ensimmäiset todella varakkaat vanhukset tulevat olemaan nykyiset suuret ikäluokat. Ehkäpä silloin näemme ensimmäisen vanhusten kaupungin Suomessa.
Yleisesti ajatellaan, että suuret ikäluokat kuluttavat vanhuksenakin. Mutta onko näin? Vai kuuluuko vanhuuteen tietty itaruus? Kovien aikojen opettama varovaisuus rahan käytössä. Samaa ongelmaa ylivelkaantuneilla pikavippisukupolvilla ei enää ole. Ja mitä vanhukset kuluttavat? Kuluttavatko he samoja tuotteita kuin nuorempanakin? Onko vanhuksista kuluttajina tehty laajempaa tutkimusta? Saattaisi ainakin olla sellaisen paikka.
Silti kummastelen, että Suomen tunnetuin vanhusbrändi tuntuu olevan ET-lehti, joka sekin on eläkeläisille tai eläkeikää lähentyville suunnattu. Eläkeläinen ja vanhus eivät ole sama asia, vaikka näin yleisesti luullaankin. 65-vuotias untuvikkoeläkeläinen tuskin kokee olevansa vanhus.
Vanhusten tuotteiksi leimattuja Reino ja Aino-tohveleita sen sijaan käyttävät todella nuoret. Vanhat kunnon "pappalakitkin" kuluvat nuorten päässä. Eli pikemminkin vanhusten muoti on nuorten muotia kuin päinvastoin.
Vanhukset eivät todella kiinnosta kauppiaita. Olen yrittänyt saada useampaakin kauppiasta kirjoittamaan tähän Viksu-blogiin aiheesta miten he näkevät ikäihmiset asiakkaanaan. Vastausta ei ole kuulunut. Minusta tuntuu, että Suomessa kauppiaita kiinnostavat lapsiperheet, kun he ilmeisesti kuluttavat eniten. Lukuun ottamatta erikoisliikkeitä. Mutta onko Suomessa yhtään vanhuksille suunnattua erikoisliikettä? Pulleille, hevareille, hoppareille ja kaikille muille mahdollisille löytyy.
Helsinki on julistautunut homoystävälliseksi kaupungiksi, mutta vanhusystävälliseksi kaupungiksi tai kunniksi julistautuneita löytyy vähemmän. Muutama maaseudun pikkukunta on kertonut olevansa senioriystävällinen kunta. Syy vanhusystävällisyyshaluttomuuteen piilee siinä, että kunnissa nähdään vanhukset rahallisena ongelmana. Niiden vanhusten kautta, jotka ovat huonossa kunnossa. Kaikkihan sitä eivät ole, välttämättä edes loppuun asti.
Niinpä kunnat eivät pyydä vanhuksia vaeltamaan luokseen kuin hippejä San Franciscoon. Vielä emme tiedä, pyrkivätkö suuret ikäluokat maaseudun kuntiin kotiseudulleen eläköidyttyään, vaan jäävätkö kaupunkeihin. Saatamme nähdä senioreiden kansanvaelluksen. Toivottavasti emme evakkotaivallusta parempien palvelujen perässä ympäri Suomea.
Tietysti voi pohtia, onko tarpeen, että yhdellä väestöryhmällä olisi oma kaupunki tai kaupunginosansa. Tosiasia vain on, että ns. vertaisryhmät hakeutuvat mielellään toistensa luokse pyytämättäkin.
Mutta olisiko se syrjivääkin täyttää kaupunki yhdellä ihmisryhmällä? Vanhukset ovat ihmisiä ihmisten joukossa. Valitkoon he itse, ja varmasti niin tekevätkin.
Esa Pesonen
Kirjoittaja työskentelee tiedottajana Vantaan sosiaali- ja terveystoimessa
Kirjoittajan omaan blogiin
Japanissa on tajuttu vanhusten markkina-arvo eli suomeksi ostovoima, ilmeisesti ei ole ollut enää vaihtoehtoja. Suomessakin on puhuttu vanhuksille ja eläkeläisille suunnatuista tuotteista, kampanjoista ja palveluista ylipäätään, mutta laihaksi homma on jäänyt. Ilmeisesti vanhuksia ei ole vielä riittävästi tai sitten mitä itse arvelen: ei ole olemassa vanhuksen prototyyppiä, jolle myydä tietynlaista tuotetta. Vielä vähemmän tulevaisuudessa kun yksilöllisyyteen kasvatetut ikäluokat vanhenevat.
On myös mahdollista, että nykyvanhukset eivät kuluta riittävästi ollakseen kaupallisesti kiinnostavia. He kun elävät pääosin kitsaasti. Vanhukset ovat persoonia siinä missä muutkin. Ja vanhuuden raja on häilyvä. Varsinkin henkisellä tasolla. Ihminen vanhenee kyllä fyysisesti, joten yksityisillä terveyspalveluilla lienee kysyntää samoin kuin palvelutaloilla. Ensimmäiset todella varakkaat vanhukset tulevat olemaan nykyiset suuret ikäluokat. Ehkäpä silloin näemme ensimmäisen vanhusten kaupungin Suomessa.
Yleisesti ajatellaan, että suuret ikäluokat kuluttavat vanhuksenakin. Mutta onko näin? Vai kuuluuko vanhuuteen tietty itaruus? Kovien aikojen opettama varovaisuus rahan käytössä. Samaa ongelmaa ylivelkaantuneilla pikavippisukupolvilla ei enää ole. Ja mitä vanhukset kuluttavat? Kuluttavatko he samoja tuotteita kuin nuorempanakin? Onko vanhuksista kuluttajina tehty laajempaa tutkimusta? Saattaisi ainakin olla sellaisen paikka.
Silti kummastelen, että Suomen tunnetuin vanhusbrändi tuntuu olevan ET-lehti, joka sekin on eläkeläisille tai eläkeikää lähentyville suunnattu. Eläkeläinen ja vanhus eivät ole sama asia, vaikka näin yleisesti luullaankin. 65-vuotias untuvikkoeläkeläinen tuskin kokee olevansa vanhus.
Vanhusten tuotteiksi leimattuja Reino ja Aino-tohveleita sen sijaan käyttävät todella nuoret. Vanhat kunnon "pappalakitkin" kuluvat nuorten päässä. Eli pikemminkin vanhusten muoti on nuorten muotia kuin päinvastoin.
Vanhukset eivät todella kiinnosta kauppiaita. Olen yrittänyt saada useampaakin kauppiasta kirjoittamaan tähän Viksu-blogiin aiheesta miten he näkevät ikäihmiset asiakkaanaan. Vastausta ei ole kuulunut. Minusta tuntuu, että Suomessa kauppiaita kiinnostavat lapsiperheet, kun he ilmeisesti kuluttavat eniten. Lukuun ottamatta erikoisliikkeitä. Mutta onko Suomessa yhtään vanhuksille suunnattua erikoisliikettä? Pulleille, hevareille, hoppareille ja kaikille muille mahdollisille löytyy.
Helsinki on julistautunut homoystävälliseksi kaupungiksi, mutta vanhusystävälliseksi kaupungiksi tai kunniksi julistautuneita löytyy vähemmän. Muutama maaseudun pikkukunta on kertonut olevansa senioriystävällinen kunta. Syy vanhusystävällisyyshaluttomuuteen piilee siinä, että kunnissa nähdään vanhukset rahallisena ongelmana. Niiden vanhusten kautta, jotka ovat huonossa kunnossa. Kaikkihan sitä eivät ole, välttämättä edes loppuun asti.
Niinpä kunnat eivät pyydä vanhuksia vaeltamaan luokseen kuin hippejä San Franciscoon. Vielä emme tiedä, pyrkivätkö suuret ikäluokat maaseudun kuntiin kotiseudulleen eläköidyttyään, vaan jäävätkö kaupunkeihin. Saatamme nähdä senioreiden kansanvaelluksen. Toivottavasti emme evakkotaivallusta parempien palvelujen perässä ympäri Suomea.
Tietysti voi pohtia, onko tarpeen, että yhdellä väestöryhmällä olisi oma kaupunki tai kaupunginosansa. Tosiasia vain on, että ns. vertaisryhmät hakeutuvat mielellään toistensa luokse pyytämättäkin.
Mutta olisiko se syrjivääkin täyttää kaupunki yhdellä ihmisryhmällä? Vanhukset ovat ihmisiä ihmisten joukossa. Valitkoon he itse, ja varmasti niin tekevätkin.
Esa Pesonen
Kirjoittaja työskentelee tiedottajana Vantaan sosiaali- ja terveystoimessa
Kirjoittajan omaan blogiin
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
