Seniorisinkku

Kuuluin vantaalaiseen Seniorisinkkukerhoon, joka kokoontui viikottain kahden tunnin pituiseen istuntoon. Kerhon jäsenet olivat 55-75 vuoden ikäisiä yksinasuvia naisia ja miehiä. Yleensä yhteen istuntoon osallistui 15 jäsentä, joista suurin osa oli naispuolisia.

Kolmelle istunnolle kuukaudessa nimettiin aihe jo etukäteen, mutta yksi jätettiin vapaalle keskustelulle tai myöhemmin esille tulevalle aiheelle. Erään keskusteluistunnon aiheeksi sovittiin yksineläminen eli sinkkuus.

Jokainen vuorollaan kertoi, jos halusi, syyn sinkkuna olemiseen. Esille yleensä tuli puolison kuolema, avioero tai ollut koko elämänsä sinkkuna. Toisena kysymyksenä haluttiin tietää, onko Sinulla tällä hetkellä ketään henkilöä, jota voisi kutsua sydänystäväksi. Naisista useimmalla sellainen tuntui olevankin, mutta ei kuitenkaan samanlainen, kun hänellä oli ollut nuorena. Miehistä kukaan ei sanonut sellaista omistavansa.

Viimeinen kysymys koski aihetta, haluaisiko tai tahtoisiko hän vakituiseksi seuralaisekseen oman "kullan"? Vastaukset tähän olivat yllättävän yksimielisiä. Kaikki olivat sitä mieltä, että tälläinen siippa olisi tervetullut, mutta ei muuttaisi samaan asumukseen asumaan. Useimmilla oli jo ohjelmakin selvillä, miten päivänsä viettäisivät. Mainittiin yhteiset sieniretket, yhteiset Oopperajuhlilla käynnit, kesämökin saunan kuistin korjaus ja jne.

Ajattelin, että tälläisen melko rohkean omien toiveiden julkistamisen jälkeen tulisi yhteydenottoja vastakkaiselta sukupuolelta, mutta petyin pahasti. Kukaan ei kysynyt halukkuuttani läheisempään kanssakäymiseen. Lopulta rohkaisin mieleni ja pyysin erästä naista kanssani päivälliselle. Hän lupautui mielellään, mutta tämän jälkeen emme sitten kahdestaan enää tavanneet. Kemiat eivät sittenkään kohdanneet.

Olimme sopineet, että jos käymme yhdessä ulkona, jälkeenpäin kerromme siitä toisille. Lisäksemme kaksi muutakin paria oli ollut ulkona yhdessä, mutta heille kävi samoin kuin meillekin. Asiaa ruodittiin yhdessä ja tulimme siihen tulokseen, että sinkku on kasvanut jo niin paljon erilleen, että ajatuskin yhteiselosta toisen kanssa pelottaa. Siitäkin huolimatta, että ei muutettaisi yhteen asumaan.

Vaikka ikäännymme, emme menetä kaipuutamme toisen luo. Sitten kun olemme tilanteessa, jossa tälläinen olisi mahdollista, emme sittenkään uskalla lähestyä, vaan vetäydymme takaisin sinkun kuoreemme. Ehkä näin onkin parempi elää pelkästään unelmissamme ja silti säilyttää vapautemme.

Raimo Myöhänen
Roskanpoimija
Bloggari

Roskanpoimijan blogiin