Tunnemmeko Ainon ja Reinon?

Vanhusten hoiva on puhuttanut jo pitkään. Vaikka kuorisi päältä pahimman mediavaahdon, on selvää, että yhteiskuntamme ei kohtele yhteisen hyvinvointimme eteen ikänsä työtä tehneitä vanhuksiaan kaikin tavoin kunnollisesti.

Vantaan kaupungin strategisena tavoitteena on jo monen vuoden ajan ollut, että otamme yhteisen vastuun hyvästä vanhuudesta. Tämä on välttämätöntä, koska elämme toimintaympäristössä, jossa Vantaan väestö ikääntyy poikkeuksellisen nopeasti.

Vantaan ikääntymisohjelma on eräs tapa päästä strategisessa tavoitteessa maaliin. Ikääntymisohjelman keskiössä on ikäihminen ja hänen läheisensä.

Todellisuudessa vanhuksella on vielä kaikki hyvin niin kauan, kun hänellä on läheisiä, jotka välittävät hänestä ja haluavat vanhuksen asioita hoitaa. Asiat ovat hyvin vielä siinäkin vaiheessa, kun naapurit tuntevat Ainon ja Reinon ja osaavat kysellä heidän vointiaan sekä tarvittaessa auttaa arjen askareissa.

Entäpä, kun kukaan ei enää tunne ja tiedä? Eikö kukaan enää välitäkään?

Ikääntymispoliittisessa ohjelmassa voitaisiin ottaa tavoitteeksi, että Vantaalla tunnetaan jokainen vanhus nimeltä ja näöltä. Vain näin voimme kantaa yhteistä vastuuta hyvästä vanhuudesta.

Kati Tyystjärvi
kaupunginvaltuutettu, vas.
www.katityystjarvi.fi

Ikäihmiset saatava liikunnan pariin

Tulevaisuuden vanhukset eivät toivo perinteisessä vanhainkodissa asumista.

Ikäihmiset on saatava liikunnan pariin. Vanhusten tarpeisiin kohdistuvaa liikuntaa on kehitettävä. Voima- ja tasapainoharjoittelu parantaa lihasvoimaa ja näinollen ennaltaehkäisee loukkaantumisia (etenkin lonkkamurtumisia), jotka voivat olla kohtalokkaita ikääntyvälle ihmiselle ja ovat kalliita koko yhteiskunnalle.

Liikunnasta saa hyvän mielen ja se edistää itsenäistä selviytymistä kotona pidempään. On erittäin tärkeää, liikkumisen lisäksi, pitää huolta henkisestä jaksamisesta.

Helsingin Huopalahteen avattiin elokuussa Taavetinpuisto, jossa on ikäihmisten tarpeisiin suunniteltuja laitteita. Erityisen hieno ja käytännöllinen on laite, jossa saa vyötäröään hoikemmaksi, se kun on usein ikäihmisten heikoin kohta. Tällaisia liikunnallisia puistoja, toivottavasti myös Vantaalle palvelutalojen läheisyyteen.

Näille on käyttöä!

Anja Pekkinen
senioriosaaja

Ikääntynyttä ei jätetä

Muutosvoimaa vanhustyön osaamiseen -hanke Vantaalla on edennyt puoliväliinsä. Tehtyä ja tulevaa pohdittiin Tikkurilan Laureassa Vanhustyön tulevaisuus -seminaarissa 19.10. Mukana oli myös vierailevia tähtiä.
Tilaisuudessa puhunut professori Sirkka-Liisa Kivelä kritisoi kärkevästi valtiovallan ratkaisuja vanhustyössä. Vantaan vanhustyön tulevaisuuden näkymät saivat myös kiitosta Espoon vanhuspalvelujen johtajalta Jaakko Valvanteelta.

Me parastajat
– Mehän kilvoittelemme Vantaan kanssa hyvällä tavalla ja otamme käyttöön toistemme hyviä käytäntöjä eli parastamme. Esimerkiksi näin olemme tehneet senioriosaaja-kouluttamisessa, Valvanne sanoi. Hän huomasi tekeillä olevan Vantaan ikääntymispoliittisen ohjelman kovasti muistuttavan Espoon vastaavaa, jo käytössä olevaa ohjelmaa.

Niinpä hän opasti Vantaata. – Pitäkää huolta, että ohjelma myös toteutetaan ja että ohjelmassa on tunnetta, sillä hoitaminen on rakkauden kieltä, Valvanne muistutti.

Hoiva-ohjaajille tarvetta
Vantaan vanhusten avopalvelujen palvelupäällikkö Anna-Liisa Korhonen ehdotti palveluohjaukseen ns. hoiva-ohjaajia. - Kun palvelusetelit tulevat käyttöön, tarvitsevat ikäihmiset ohjausta palveluiden hankinnassa. Kun valinnanvapaus lisääntyy, tarvitaan myös ohjaajaa oikeanlaisten palveluiden löytämiseen, sanoi Korhonen. Hän myös muistutti, että 300 kotihoidon 900 asiakkaasta tarvitsee vain lääkkeiden jakelua, joten apteekit lääkkeiden jakelijoina vapauttaisivat voimavaroja varsinaiseen hoitotyöhön.

Korhonen ehdotti kotihoidon eriyttämistä akuutti- ja pitkäkestoisiin linjoihin palvelun tehostamiseksi sekä asiakkaiden vastaanottotiimiä. – Yhteistyössä henkilökunnan kanssa pitäisi miettiä myös työvuorojärjestelyitä. Työvuorot eivät vastaa tarvetta kiireisimpinä tunteina.

Kodinomaisuutta ja lääkkeetöntä hoitoa
Ylilääkäri, professori Sirkka-Liisa Kivelä Turun yliopistosta vannoi kodinomaisen hoidon nimeen jopa laitoshoidossa. Hän vaati lisää lääkkeetöntä hoitoa, jonka tehokkuudesta on näyttöä. – Lääkärikunta olisi saatava mukaan vanhustyön kehittämiseen. Geriatreja on Suomessa aivan liian vähän, Kivelä sanoi.

Kivelän mielestä hallituksen politiikkaohjelmat eivät ota iäkkäitä huomioon. Vanhuuteen ei satsata budjeteissa niin paljon kuin lapsuuteen. – Ministeriöistä puuttuu geriatrista osaamista, hän totesi yksikantaan.

Syrjityt iäkkäät
Iäkkäitä syrjitään avoimesti, ja myös julkisuudessa. – Kuolemanpillerikeskustelu oli rankkaa ikäsyrjintää. Eutanasia kytkettiin avoimesti vanhusten hoitoon. Julkisuudessa käsiteltyjen lääninhallituksien raportit oli tehty kanteluiden perusteella, joiden oli tarkoituskin puuttua väärinkäytöksiin. Näin vanhustyöstä luotiin väärä, valikoitunut kuva. Tämä kielteisyys on julkisuudessa yleistä, moitti Kivelä.

Uutena ilmiönä Kivelä nosti esiin vanhusten uusasunnottomuuden. – Kun vanhus myy asuntonsa ja muuttaa yksityiseen palvelutaloon säästöt hupenevat nopeasti. Lopulta hän joutuu muuttamaan palvelutalosta pois jääden vaille asuntoa.

Teksti:Esa Pesonen

Otteita pääjohtaja Jorma Huuhtasen puheesta 10.10. Vanhustenpäivän juhlassa Vantaalla

Eläkelaitoksesta koko kansan sosiaaliturvan palvelutaloksi
Kansaneläkelaitos, Kela, perustettiin vuonna 1937. Aluksi se oli nimensä mukaisesti eläkelaitos, joka huolehti pelkästään kansaneläkkeiden maksamisesta. Vähitellen toiminta laajentui. Tänä päivänä Kela on monipuolinen sosiaaliturvan palvelutalo, joka huolehtii Suomessa asuvien sosiaaliturvasta eri elämäntilanteissa. Kaikki Suomessa asuvat ovat jossakin elämänsä vaiheessa Kelan asiakkaita. Myös ulkomailla asuvat voivat kuulua Suomen sosiaaliturvan piiriin ja saada Kelalta etuuksia.

Kelan toiminta-ajatus on Elämässä mukana – muutoksissa tukena. Kela turvaa väestön toimeentuloa, edistää terveyttä ja tukee itsenäistä selviytymistä. Toimintamme ohjaavia arvoja ovat ihmistä arvostava, osaava, uudistuva ja yhteistyökykyinen.

Päätehtävämme on huolehtia sosiaaliturvaa koskevan lainsäädännön toimeenpanosta. Yhteensä hoidettavanamme on yli 100 erilaista etuutta.

Kela on sosiaalietuuksia myöntäessään lainsäädännön toimeenpanija. Lait säätää eduskunta. Silti kansalainen usein katsoo, että on Kelan syy, jos hänen hakemuksensa hylätään tai esimerkiksi korvaus lääkärinpalkkiosta on kovin pieni. Vaikka etuuden hakijan näkökulmasta hylkäävä päätös voi tuntua epäoikeudenmukaiselta, toimeenpanijalle oikeudenmukaisuus tarkoittaa käytännössä sitä, että kansalaisia kohdellaan tasapuolisesti ja ratkaisukäytäntö on yhdenmukaista.

Kela ikäihmisten ja vanhusten kuntouttajana
Väestömme ikääntyminen, eliniän pidentyminen ja eläkkeelle siirtyminen ovat suuri haaste myös sosiaaliturvalle. Vanhusten määrän kasvu lisää hoivan ja kuntoutuksen tarvetta. Tämä merkitsee haastetta vanhusten omatoimisuuden, aktiivisuuden ja toimintakyvyn turvaamiselle. Ratkaisevaa onkin, miten kuntoutuksella ja muilla tukitoimilla voidaan ylläpitää ja edistää ikääntyneiden toimintakykyä sekä tukea omaisistaan huolehtivien jaksamista.

Päävastuu ikäihmisten toimintakyvyn ylläpitämisestä ja kuntoutuksesta on kuntien sosiaali- ja terveydenhuollolla, jossa kuntoutus on osa ikäihmisten hoitoa ja muita palveluja. Kuntoutuksen järjestämisessä eri tahojen välisellä yhteistyöllä on kuitenkin oleellinen merkitys. Yhteistyöstä on säädetty oma lakinsa.

Koska Kelan velvollisuus järjestää lääkinnällistä kuntoutusta koskee työikäisiä vaikeavammaisia, Kela järjestää ikäihmisten ja vanhusten lääkinnällistä kuntoutusta harkinnanvaraisena kuntoutuksena eduskunnan hyväksymän määrärahan puitteissa. Tällä tavalla Kela pyrkii omalta osaltaan vastaamaan siihen kuntoutustarpeeseen, joka yleensä lisääntyy iän myötä. Ikääntyvän väestön toimintakyvyn ylläpitäminen on sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta tärkeää. Riittävä toimintakyky mahdollistaa omatoimisuuden ja selviytymisen kotona, ja samalla se vähentää pitkäaikaisen laitoshoidon tarvetta ja kustannuksia.

Kelan ikäihmisille kohdennettu kuntoutus toteutetaan lähinnä yksilöllisinä kuntoutusjaksoina sekä kuntoutus- ja sopeutumisvalmennuskursseina. Kurssimuotoista kuntoutusta kohdennetaan mm. aivohalvaus-, syöpä- ja sydänsairauksista kärsiville sekä tuki- ja liikuntaelinsairaille. Kursseja järjestetään myös reuma-, hengityselin- ja neurologisista sairauksista kärsiville.

Vuonna 2008 Kelan kuntoutuspalvelujen saajista 3 500 henkilöä oli yli 64-vuotiaita. Heidän kuntoutuksesta aiheutuneet kustannukset olivat yhteensä 7 milj. euroa. ´

Kela vanhusväestön kuntoutuksen kehittäjänä
Kuntoutuksen tulisi vastata niihin tarpeisiin, joita asiakkaat ja yhteiskunta sille asettavat. Minkälaista kuntoutusta vanhukset ja ikäihmiset tarvitsevat nyt ja tulevaisuudessa? Vielä työelämässä olevien ikääntyvien kuntoutustarpeet ovat erilaisia kuin jo työuransa päättäneiden vanhusten. Näihin kysymyksiin Kela pyrkii hakemaan vastausta mm. kohdentamalla kuntoutusvaroja myös tutkimus- ja kehittämistoimintaan. Kelan kuntoutuksen yhtenä vahvuutena pidetäänkin laajaa tutkimus- ja kehittämisyhteistyötä.

Geriatrista kuntoutusta Kela on kehittänyt vuodesta 2000 alkaen. Hankkeessa on kehitetty ikäihmisten erilaisia kurssimalleja ja tehty vaikuttavuustutkimusta. Alustavien tutkimustulosten pohjalta hanketta monipuolistetaan erilaisiin uusiin kokeiluihin. Kehittämishankkeissa vaikuttaviksi todettuja ikäihmisten kuntoutusmuotoja pyritään siirtämään vakiintuneeksi harkinnanvaraisen kuntoutuksen toiminnaksi.

Lähtökohtana ovat sellaiset kohde- ja sairausryhmät, joiden tarpeeseen Kelan katsotaan voivan pystyä vastaamaan. Tällöin tavoitteena on estää toimintakyvyn heikkenemistä niin, että vanhus pystyy selviytymään kotona mahdollisimman pitkään. Kyseessä olisi tällöin moniammatillisen työryhmän toteuttama vaativa laitos- ja avokuntoutus. Keskeisiä Kelalle kuuluvia sairausryhmiä voisivat olla esimerkiksi aivohalvaus, Parkinsonin tauti, muut neurologiset sairaudet, sydänsairaudet ja tuki- ja liikuntaelin sairaudet. Lisäksi tulee kohentaa ikääntyneiden omaishoitajien toimintakykyä ja estää heidän syrjäytymistään.

Kehittämistyötä tehdään yhteistyössä Kelan tutkimusosaston, eri yliopistojen ja palveluntuottajien kanssa. Tulevina vuosina tavoitteena on kehittää mm. suuressa laitostumis- ja kaatumisriskissä olevien dementoituneiden potilaiden ja heidän omaistensa avokuntoutusta, iäkkäiden aivohalvauspotilaiden tehostettua kädenkuntoutusta ja painokevennettyä kävelykuntoutusta, aktivoivaa fysioterapiaa aviohalvauspotilaille sekä vaikuttavuuden arviointia.

Haasteita riittää
Kela on omalta osaltaan pyrkinyt lainsäädännön asettamissa puitteissa huolehtimaan myös vanhusten, eläkkeellä ja työelämästä poissaolevien kuntoutuksesta. Tähän on päästy suuntaamalla resursseja tietoisesti myös ikääntyneiden ja vanhusten kuntoutukseen. Tavoitteena on auttaa näiden ihmisten selviytymistä oman elämänsä sekä yhteiskunnan heille asettamista vaatimuksista nyt ja tulevaisuudessa.

Kela on esittänyt Kehittämisohjelmassaan ja myös sosiaaliturvan uudistamista selvittävälle Sata-komitealle vaikeavammaisten lääkinnällisen kuntoutuksen ikärajan nostamista.

Kuntoutuminen, kuten moni muukin asia, on myös ihmisen oman tahdon asia. Parhaimmatkaan laitteet tai sitkeinkään ulkopuolinen hoputus ei auta, jos omaa halua ja motivaatiota ei löydy. Motivaation syntyyn vaikuttaa ratkaisevasti lähipiirin suhtautuminen. Kannustusta, uskoa ja aikaa tarvitaan paljon.

Kuntoutuksen Kehittämisohjelmassa 2015 on visioitu Kelan kuntoutuksen tulevaisuutta. Yhtenä tavoitteena on, että Kelan järjestämä kuntoutus nähdään tärkeänä sosiaalisena investointina ja että kuntoutuspalvelut tukevat työelämään ja yhteiskuntaan osallistumista sekä arjessa selviytymistä. Ennen kaikkea toivomme, että kuntoutus olisi sitä tarvitsevalle – tie parempaan elämään!

Jorma Huuhtanen
Kela
Pääjohtaja

Vanhustenviikon teema vuonna 2009 oli kuntoutus.
Huuhtasen puhe pidettiin 10.10. Vantaalla Vanhustenpäivän juhlassa.

Elokuvan avulla kohti korkeuksia

Huumori ei katoa ihmisestä vanhetessakaan. Sen sain taas huomata, kun olin Katriinan sairaalassa valokuvaamassa ikäihmisiä. Vaikka olisi vanha ja sairas, kyky nähdä asioita huumorin höystämänä säilyy loppuun asti. Kerran huumorintajuinen, aina huumorintajuinen.

Asia sai vahvistusta yhtenä iltana, kun kävin 5-vuotiaan tyttäreni kanssa elokuvassa katsomassa animaation Up - kohti korkeuksia. Vaikka animaatiot leimataan helposti lastenelokuviksi, oli tämä eilinen kyllä myös jotain ihan muuta.

Pete Docterin ohjaama komedia kertoo 78-vuotiaasta ilmapallokauppiaasta Carl Fredricksenistä. Lapsuudestaan asti seikkailemista rakastanut mies on aina haaveillut suuresta seikkailusta, jonka jonain päivänä toteuttaisi. Talon purku-uhan alla ja vanhainkodin jo kutsuessa mies kiinnittää taloonsa tuhatmäärin ilmapalloja ja pakenee lentäen Etelä-Amerikkaan. Hyvän matkaa leijailtuaan käy ilmi, että mukaan on ängennyt myös hänen pahin painajaisensa: avulias ja sinisilmäinen pieni partiopoika Russell, joka haluaa auttaa vanhaa miestä saadakseen vain yhden puuttuvan partiomerkin.

Elokuvan tarina on omalla tavallaan lempeä kuvaus vanhan ihmisen halusta toteuttaa unelmiaan. Filmi on myös hauska vaikka mies ehtii kokea monia traagisia asioita, kuten lapsettomuutta ja rakastamansa vaimon kuoleman. Huumorilla ja sinnikkyydellä hän kuitenkin saavuttaa suuren unelmansa - vaikka eihän elämässä mikään yleensä mene niin kuin on suunnitellut. Ikävistä yllätyksistä pääsee kuitenkin helpommin yli, jos osaa vähän nauraa itselleenkin.

On melkein sääli pudottaa ajatukset hyvästä elokuvasta kaupungin strategiatyöhön. Elokuvan asenne tarjoaa kuitenkin kosolti aineksia siihen, miten ikääntyvään ihmiseen kannattaa suhtautua. On tärkeää, että voimme tukea haaveilua ja jopa toteuttaa niitä vielä viimeisinäkin elinvuosina. Vaikkei muuten, niin vaikka tarjoamalla päivittäin lasin konjakkia saattohoito-osastolla. Tai käymällä juuri nyt elokuvissa.


Elina Kinnunen
Viestintäpäällikkö
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimiala

Viksu lähtee kiertueelle

Vantaan ikääntymispoliittinen ohjelma Viksu jalkautuu vantaalaisten pariin loka-marraskuussa. Viksun virkamiehet esittelevät ohjelman runkoa Vanhusten viikolla 6.10. kello 13-15 Seurakuntien talon auditoriossa Tikkurilassa ja torstaina 8.10. kello 13-15 Kinomyyrissä Myyrmäessä. Kuntalaisia toivotaan paikan päälle kuulemaan Viksusta enemmän, osallistumaan suunnitteluun ja kommentoimaan jo tehtyä.

Lokakuun alusta lähtien Viksua esitellään myös aluetoimikunnille. Hakunilan aluetoimikunnan kokouksen kuntalaisille avoin osuus alkaa 7.10. kello 18 Hakunilan yläkoululla. Samana päivänä Viksua esitellään Korson aluetoimikunnassa. Kuntalaisille avoin osuus Lumossa alkaa kello 18.30. Muihin aluetoimikuntiin Viksu-kiertue rantautuu marraskuussa.

Kaikkien asiaksi
Viksun tarkoitus on muuttaa ikäihmisten hyvinvointi kaikkien asiaksi perinteisten sosiaali- ja terveyspalvelujen lisäksi. Viksun keskiössä on ikäihminen ja hänen läheisensä. Alkuvuoden aikana Viksu on jo saanut "keihäänkärkiä". Näitä keihäänkärkiä ovat Osaaminen, tieto ja asenteet, Elämänmakuinen asuminen, Esteettömyys, Ennaltaehkäisy, Teknologian hyödyntäminen ja Verkostoitunut toimintatapa.

Käytännössä keihäänkärjet voivat tarkoittaa muun muassa ikäihmisten omien voimavarojen parempaa hyödyntämistä tai asumisen muotoilua sellaiseksi, että ikäihminen voi asua samassa paikassa, vaikka palvelutarve muuttuisi.

Viksuun on edelleen mahdollista vaikuttaa myös netissä osoitteessa: www.vantaa.fi/viksu. Sieltä löytyy Viksuun liittyvää materiaalia sekä Viksun tueksi perustettu Viksu-blogi, johon toivotaan lisää kirjoittajia ja kommentoijia.

Viksu pähkinänkuoressa:
- Viksu määrittelee kaupunkitasoiset linjaukset ikäihmisten hyvinvoinnin ja palvelujen turvaamiseksi
- Viksu on konkreettinen toimeenpanosuunnitelma siitä, mitä linjaukset tarkoittavat käytännössä
- Suunnitelman lähtökohta on kolmatta tai neljättä ikäänsä elävien kuntalaisten tarpeet, voimavarat sekä paikalliset olot
- Toteutumista seurataan ja arvioidaan säännöllisesti
- Ohjelma kootaan vuoden 2009 aikana

Miksi Viksu?
- Vantaa on Suomen yksi nopeinten vanhenevista kunnista
- Heikkenevän kuntatalouden aikana tarvitaan yhteistä tahtoa palvelujen järjestämisessä
- Yhtä vanhuutta ei enää ole

Huolestunut seniori soitti minulle

Viime tiistaina minulle soitti huolestunut ikäihminen. Utrion kuolemanpilleri kannanotto oli kuohuttanut hänen mieltään: "Miten koviksi suomalaisten asenteet vanhuuteen ja vanhenemiseen ovatkaan tulleet".

Keskustelimme tästä asenteiden muutoksesta. Rouva oli tehnyt elämäntyönsä sairaanhoitajana. Löysimme nopeasti yhteisiä näkökulmia. Olen työssäni Vantaan Ikääntymispoliittisen ohjelmaryhmän sihteeri ja siinä on kiinnitetty paljon huomiota vanhuksiin kohdistuviin kielteisiin asenteisiin. Meitä yhdisti ajatus kaikenlaisen elämän kokemisesta rikkautena. Olen työskennellyt aikaisemmassa työvaiheissani työskennellyt vanhainkodin johtajana ja puhelinkeskustelussa ajatukseni palasivat vanhainkotiin.

Vanhainkoti on täynnä elämää…..

Työskennellessäni vanhainkodissa lukioikäinen tyttäreni vieraili siellä ja kierteli mukanani eri osastoilla tavaten henkilökuntaa ja vanhuksia. Kun palasimme kierrokselta, hän totesi. että vanhainkoti on elämää täynnä. Näinhän se on. Vanhainkodissa oli sata asukasta ja heidän keski-ikänsä oli siinä 85 ikävuoden kieppeillä - siis 850 vuotta elettyä elämää. Elämäntarinoita ja kokemuksia valtava määrä.

Nevanlinnan oivallisen hienossa Marie-kirjassa on kuvattu vanhainkodin asukkaan sisäistä todellisuutta, lipumista ajattomuudessa, menneisyydessä ja nykyhetkessä risteillen. Vanhainkodin asukas kantaa mukanaan lapsuuttaan, nuoruuttaan, perhettään, ystäviään - kaikkena mitä hänen elämäntarinaansa sisältyy.

Marielle vanhainkodin vihreä Martelan sohva ei ollut vihreä Martelan sohva, vaan lapsuuden teehuoneen samettiverho. Muistoja tulvi aina kun hän istui tuolla vihreällä sohvalla. Lähihoitaja Leena ei ollut hänelle Leena, vaan toi hänen ajatuksiinsa naapurin tytön, jonka kanssa hän kulki nuoruutensa kesäiltoja meren rannan kahviloissa.

Totesimme puhelinkeskustelussamme, kuinka elämän sisäinen kokeminen on merkityksellistä.

…. vai kuolemaa

Vanhainkodissa saatetaan ihminen viimeisen sillan yli. Tämä tekee työstä hyvin ainutlaatuista. On poikkeuksellista saada olla niin lähellä haurasta elämää aivan sen viimeisissä vaiheissa. Ulkoapäin katsellen voisi nähdä elämästä luopumisen ja sairauden tuoman haurauden ankeana tai luotaan työntävänä, jopa pelottavanakin asiana.

Vanhainkodin johtajana sain nähdä sen erityisen ammattitaidon, joka hoitajilla on. He pystyvät hyvin herkästi huomaamaan kunkin vanhuksen yksilölliset mielialan vaihtelut ja persoonalliset ominaisuudet. Samoin heillä oli erityinen taito saada yhteys sellaiseenkin vanhukseen, joka on jo huomattavan paljon menettänyt muistiaan ja aistejaan.

Yhteys vanhukseen tällaisessa elämän vaiheessa on hyvin hienoviritteinen asia. Se ilmenee reagointina kosketukseen, pieninä ilmeinä silmien ja suun ympärillä, hentoina kuiskauksina. Vanhainkotien hoitajilla on kyky työskennellä näin. Valtaosa tästä ammattitaidosta ei ole erillinen toimenpide, vaan se on tapa löytää yhteys asukkaaseen eri tilanteissa.

Oli miellyttävä keskustella kanssasi. Kiitos soitosta.

Anne Aaltio
Vantaan Ikääntymispoliittisen ohjelmaryhmän sihteeri
Ex-vanhainkodin johtaja

Ikäihmisiin on syytä satsata

Olen saanut muutaman viikon ajan seurata terveydenhoitajan työtä seniorineuvolassa Hakunilassa, jossa joitakin vuosia on kutsuttu vantaalaisia 75-vuotiaita terveystapaamisiin. Syksyllä 2009 terveystapaamisten asiakaspiiri laajentuu omaishoitajiin. Tällä hetkellä seniorineuvolassa toimii yksi terveydenhoitaja.

Olen huomannut, että nämä tapaamiset ovat olleet erittäin tärkeitä: seniorit eivät välttämättä ole tietoisia korkeista verenpaineistaan ja -sokereistaan, luuston kunnosta, Kelan etuisuuksista, esimerkiksi eläkkeensaajan hoitotuesta, tarjolla olevasta ryhmätoiminnasta ym.

Asiakkaan kanssa pyritään löytämään keinoja, miten hän itse voi vaikuttaa terveyden edistämiseensä ja saada siten lisää hyviä elinvuosia. Lääkärit tekevät hyvin arvokasta työtä, mutta heidän aikansa ei yksin riitä asiakkaan kokonaisvaltaiseen terveyden kartoittamiseen.

Siksi seniorineuvolan työtä tarvitaan ja lääkärit hyötyisivät seniorineuvolan kanssa tehtävästä yhteistyöstä. Lääkäreiltä myös säästyisi aikaa, kun he voisivat keskittyä vastaanotollaan asiakkaan olennaiseen asiaan. Myös yhteiskunta säästää rahaa, kun iäkkäät voivat terveemmin ja pärjäävät pidemmän aikaa kotona.

Mielestäni nämä terveystarkastukset olisi syytä aloittaa jo 65-vuotiaina, ja tapaamiset voisivat tapahtua vuosittain, toki asiakkaalle vapaaehtoisina. Mitä aikaisemmin terveystapaamiset aloitetaan, sitä varhaisemmassa vaiheessa voidaan vaikuttaa tuleviin elinvuosiin ja terveisiin elämäntapoihin, tapaturmien estoon sekä luuston haurastumiseen.

Kaikki ihmiset kun eivät elä 75-vuotiaiksi, ikään, jolloin tällä hetkellä asiakkaita on terveystapaamisiin kutsuttu! Terveystarkastuksissa löytyvät myös yksinäiset ja masentuneet henkilöt, joiden kanssa keskustellaan kaupungin tarjoamista harrastus- ja virkistystoiminnasta.

Moni terveystarkastuksessa käynyt on ollut hyvin tyytyväinen terveystarkastuksiin ja pitänyt niitä tarpeellisina, osa mennyt jatkotutkimuksiin ja saanut vaivoillensa tarpeellisen hoidon, tai saanut uusia ystäviä uudesta harrastuksesta. Parhaassa tapauksessa seniorineuvola työskentelisi moniammatillisessa yhteistyössä esimerkiksi fysioterapeuttien ja lääkärien kanssa.

Olen ihmetellyt suuresti sitä, että Vantaalla ei toimi kaikille avointa päiväkeskusta, niin kuin esimerkiksi Helsingin Kampissa. Ikäihmisille tulisi järjestää keskus, jossa olisi esimerkiksi ruokala, uimahalli, liikuntasali ja ryhmätiloja. Olisi paikka minne mennä viettämään päivää, syödä monipuolinen lämmin ateria edulliseen hintaan; kaikki kun eivät syö lämmintä ruokaa päivittäin tai yksin asuessa ei tule ruokaa paljon itse laitettua.

Seniorikeskuksessa saisi juttukavereita, sekä pystyisi vaikuttamaan omaan fyysiseen tai mielen terveyteen esimerkiksi osallistumalla ohjattuun liikunta- tai käsityöryhmään. Vaikka seniorikeskus maksaisi yhteiskunnalle, uskon, että se maksaisi itsensä monin verran takaisin.

Eläkeikä voi olla antoisaa ja rikasta aikaa. Soisin jokaiselle maamme eläkeläiselle hyvät mahdollisuudet vaikuttaa omaan terveyteensä ja nauttia täysillä eläkepäivistä!

Leena Pohjonen
Terveydenhoitajaopiskelija
Laurea-ammattikorkeakoulu

Tervetuloa Seniorpolikseemme

Seniorpoliksemme kehittää ja testaa senioreille tarkoitettuja palveluita ja tuotteita. Esimerkkinä asumis-, koulutus-, virkistys- ja hoivapalvelut. Seniorpolis siis auttaa senioreita heidän elämässään.

Seniorpolis myös koordinoi ja edistää muiden seniorihankkeiden toteutusta. Kehitämme myös hyvinvointialan liiketoimintaa. Uskomme, että Seniorpolis on edelläkävijä ikääntyvien tarpeiden huomioimisessa ja solmukohta seniorien asioiden edistämisessä. Haluamme rakentaa mukavaa elämää senioreille.

Seniorpolis koostuu kolmesta laajemmasta kokonaisuudesta, joiden toteuttamista vahvistimme vuoden 2009 alusta. Kyseessä ovat valmennuksen tarjoaminen hoiva-alan yrittäjille, Living lab -konseptin kehittäminen sekä virkistys-, harrastus-, elämys- ja matkailutoiminnan kehittäminen ja tarjoaminen senioreille.

Viime vuoden aikana huomasimme, että hoiva-alan yrittäjät olivat hyvin kiinnostuneita valmennuksesta. Tartuimme ajatukseen ja tarjoamme nykyisin valmennusta hoiva-alan yrittäjille. Valmennuksien tavoitteena on parantaa hoiva-alan yrittäjien osaamista ja liiketoiminnallista vahvuutta. Valmennuksina tarjoamme erilaisia täsmäkursseja, joissa opetetaan muun muassa talous- ja henkilöstöhallinnon asioita sekä tietysti senioreihin liittyviä asioita.

Living lab -konseptia kehitämme yhdessä Kainuussa esimerkiksi ammattikorkeakoulun ja yliopistokeskuksen kanssa. Living lab tarkoittaa aitoa ympäristöä, jossa voidaan testata ja kehittää erilaisia tuotteita ja palveluja. Ajatuksissamme on, että Ristijärvi olisi yksi osa Kainuun Living lab -ympäristöä.

Näiden kahden kokonaisuuden lisäksi Seniorpolis tarjoaa senioreille yhä enemmän tapahtumia. Järjestämme erilaisia infopäiviä muun muassa sairauksista ja tietysti puhtaasti virkistäviä tapahtumia, joissa seniorit voivat tavata toisiaan.

Lisätietoja hankkeestamme ja Ristijärven kunnasta löydätte Seniorpoliksen nettisivuilta: www.seniorpolis.com ja www.ristijarvi.fi.

Marika Kurth
Seniorpolis -hankkeen projektipäällikkö

Rakas ystävä vai vihollinen: alkoholi

Viime vuosina on havahduttu uuteen ilmiöön: ikääntyneiden alkoholin kulutus on selvässä nousussa ja sen pelätään aiheuttavan vanhustenhuoltoon ongelmia. Mutta miksi olemme yhtäkkiä kiinnostuneita ikäihmisten alkoholin kulutuksesta? Onko kyseessä moralistinen innostus vai huoli ikäihmisistämme?

Miksi toisaalta on hyvin vaikeaa puhua alkoholin käytöstä ja tunnemme olomme välillä hyvin vaivautuneiksi, kun joudumme tilanteeseen, jossa myös alkoholinkäyttö olisi syytä ottaa puheeksi. Olemme vaivautuneita mutta toisaalta koemme syyllisyyttä siitä, ettemme puutu asiaan. Miksi alkoholin käyttö on meille suomalaisille niin kovin vaikea asia?

Elämän säätelyä alkoholilla
Usein sanotaan, että suomalaiset juovat humalahakuisesti. Mutta mitä se tarkoittaa? Voisiko ryyppääminen liittyä pyrkimykseen hallita omaa elämää ja toisaalta haluun menettää välillä kokonaan tuo kontrolli?

Me suomalaiset olemme työorientoitunut kansa, jonka raskaasta työstä ja sitäkin raskaammista huveista on tehty jopa monta laulua. Juopottelu on jossain määrin yksilön kapinaa ja hetkellistä vapautumista yleisistä normeista. Ehkä meillä suomalaisilla on ollut sen verran rankka historia ja karut elinolosuhteet, että olemme tarvinneet arjesta pakenemiseen rajut keinomme.

Juominen on kapinaa ja pakoa arjen todellisuudesta. Vaikka elämme onneksi rauhan aikaa, on meissä syvällä alistetun kansan tunnot. Suomen yli on jyrätty useampaan otteeseen – tuskaa ja ahdistusta on ollut pakko paeta jonnekin. Alkoholi on ollut kautta aikain portti toiseen -hetkellisesti ihanaan – todellisuuteen.

Vapaan alkoholikulttuurin huuma
Suomalaista alkoholikulttuuria on viimeisten vuosikymmenien aikana vielä sekoittanut siirtyminen tiukasta ja säädellystä lainsäädännöstä hyvin vapaaseen alkoholilainsäädäntöön. Ja niin siinä kävi, kuten ennustettiin: suomalaiset juovat enemmän kuin koskaan ennen. Vapaammassa anniskelussa on mukavat, eurooppalaiset, piirteensä, mutta vapaus tuli vain kovin nopeasti. Ja tuntuu siltä, että alkoholiteollisuus on ottanut kaiken irti hurmioituneesta vapaudestamme ja innostamme liittää alkoholi kaikkiin vähänkin merkittäviin elämämme tapahtumiin.

Suomalaisten on vain hyvin vaikea omaksua nk. eurooppalaista juomakulttuuria, jossa juominen liittyy enemmän rentoutumiseen kuin päihtymiseen. Suomalainen juo tullakseen humalaan – monissa maissa yritetään välttää humalaa ja kontrollin pettämistä.

Tuo itsekontrollin katoaminen on minusta se avainasia, miksi me koemme alkoholiongelmat hankaliksi. Toisaalta haemme sitä, mutta kun kontrolli pettää lopullisesti ja riippuvuus on syntynyt, emme halua enää olla asian kanssa tekemisissä. Silloin olemme sitä mieltä, että jokaisen tulee pitää itsestään huolta. Alkoholi koetaan henkilökohtaiseksi asiaksi.

Tämä ihmisten elämään puuttumattomuus – jokainen hoitaa omat asiansa – mentaliteetti hämmentää minua. Apua on vaikea pyytää. Ja toisaalta, jos auttamista ja tukea tarjotaan liiallisesti alkoholia käyttävälle, kritisoidaan siitä holhousyhteiskuntaa. Tällaisten argumenttien kohdalla sosiaaliturva ja palvelut tuntuvat joskus kollektiiviselta ihmeeltä.

Kontrollia, tukea ja apua vai hoivaa?
Minusta hoivan saamisen esteenä ei voi olla ihmisen elämäntapa. Eihän diabeetikkokaan jätetä heitteille, vaikka hän ei millään tavoin noudata ruokavaliota ja liiku, kuten kuuluisi. Juovaa asiakasta on välillä vaikea hoitaa ja auttaa. Silti ihmisyyteen kuuluu se, että häntä autetaan. Me ihmiset emme ole koneita. Päinvastoin – epätäydellisyys on ihmisyyttä mitä suurimmassa määrin.

Emme joudu projektissamme suunnittelemaan palveluja tiukkojen resurssien ja tulostavoitteiden pohjalta. Onneksi – vaikka pyrimme ottamaan reunaehdot realistisesti huomioon. Minusta on enemmän kuin omituista, että hoivapalvelut puristetaan tiettyyn ajalliseen standardiin, kun me kuitenkin olemme niin erilaisia ja tarvitsemme niin kovin erilaista apua.

Ihmisten kohtaaminen vaatii aikaa erityisesti vaikeissa tilanteissa. Emme voi vain suunnitella hienoja palvelulokeroita, vaan meidän on suunniteltava palvelut siten, että ne ottavat huomioon yksilön, ihmisen, joka on meidän asiakkaamme. On hän sitten vaikka päihdeongelmainen ikäihminen.

Maria Viljanen
Projektipäällikkö
Liika on aina liikaa –ikääntyminen ja alkoholi –projekti
Sininauhaliitto
www.tippavaara.info

Sukupolvet

Kelalla on hoidettavanaan erilaisia yhteiskunnan tukia ”vauvasta vaariin”. Yhteiskunta tukee kymmenin eri tukimuodoin ihmistä. Näin ollen pääsen työni kautta tarkastelemaan ihmisen koko elinkaarta.

Vietin lapsuuteni maalaistalossa Pohjanmaalla. Vanhemmat tekivät töitä joka päivä - oli sitten joulu tai juhannus. Lasten hoito ei silti tuottanut ongelmia, koska peräkamarissamme asui mummu, joka päivittäin hoiti meitä lapsia, kun vanhemmat olivat navettatöillä tai pellolla.

Me lapset kasvoimme ja mummu tuli vanhaksi. Lasten kanssa uurastanut mummu sai asua peräkamarissaan kuolemaansa saakka ja me muut hoidimme mummua.

Lapsuuteni ajoittui 1970-luvulle, mutta tuntuu että nyttemmin kaikki on muuttunut. Mummut eivät enää olekaan automaattisesti lastenhoitajia – usein kuitenkin ovat ja papat myös. Hiekkalaatikon reunalla olen kuitenkin kuullut tarinoita isovanhemmista, jotka käyvät kerran vuodessa toteamassa lastenlasten kovasti kasvaneen ja siinä kaikki.

Toisaalta - kuinka moni työikäinen voi sanoa, että peräkamarissamme asuu mummu. Me työikäiset pidämme tärkeänä, että mummu tulisi hoitamaan lapsiamme. Olemmeko silti valmiita hoivaamaan ja hoitamaan omia vanhempiamme tai edes viettämään aikaa heidän kanssaan. Kunta, Kela ja yksityiset palveluntuottajat ovat mielestämme sitä varten. Sitä vartenhan tässä veroja maksetaan, tunnumme ajattelevan.

Palataanpa työhöni. Näen synkkiä tilastoja ikääntyvien päihteidenkäytöstä ja masennuksesta. Näen tilastoja työikäisten päihteidenkäytöstä ja loppuun palamisista. Näen tilastoja lasten päihteidenkäytöstä, huostaanotoista ja käytöshäiriöistä. Toisaalta näen tilastoja huoltosuhteesta, joka on muuttumassa kestämättömäksi.

Talouden laskusuhdanne aiheuttaa uusia ongelmia ja pahentaa nykyisiä. Voiko sukupolvien ”sanattoman YYA-sopimuksen” purkautumisen ja nykyisten ongelmien välillä olla jokin yhteys? En ole huomannut, että kukaan tunnettu vaikuttaja olisi pohtinut asiaa tältä kannalta.

Paljon on puhuttu siitä, miten omaishoidon tukea pitäisi kehittää tai kotihoidon tuen kuntalisää kasvattaa. Eläkeikää pitäisi nostaa ja työuria pidentää. Onko tämä kaikki vain ”Titanicin kansituolien järjestelyä” tilanteessa jossa pitäisikin käydä arvokeskustelu siitä kuka jatkossa hoitaa ketäkin ja miten myös ikäihmiset ovat tärkeä voimavara yhteiskunnassa?

Timo Saari
Vakuutuspiirin johtaja
Kela Vantaan-Porvoon vakuutuspiiri

Terve usko tuo terveyttä elämään

Televisiossa oli muutama vuosi sitten ohjelmasarja ”Elämä pelissä”, jossa kuusi julkisuuden henkilöä kutsuttiin TV-studioon paljastamaan elämäntapansa, jonka jälkeen he kuulivat eliniän ennusteensa. Puolen vuoden muutoskamppailun jälkeen he saivat uudet elinajanodotteet. Kaikille kansalaisille tarjottiin Ylen internetsivuilla ohjelmassa käytettyä Elämä pelissä –testiä, jonka olivat rakentaneet Suomen parhaat asiantuntijat.

Testien avulla saa hyvän kuvan siitä, mistä pitkä elämä ja hyvä vanhuus rakentuu: Perintötekijöiden lisäksi tärkeitä asioita ovat terveet elämäntavat oikeine ruokavalioineen ja säännöllisine liikuntoineen, läheiset ihmissuhteet ja sosiaaliset verkostot, hyvät harrasteet.

Esiin nousi myös uskonnollinen aktiivisuus, jonka on tutkimuksissa todettu lisäävän elämän mielekkyyttä ja samalla eliniän pituutta.

Terveet ja sairaat uskonnolliset yhteisöt
Seurakuntien toiminta parhaimmillaan edistää ikäihmisten elämässä kaikkia edellä kuvattujen asioiden toteutumista. Seurakunnan senioritoiminta saa lähtemään kotoa, kävelemään kirkolle tai muulle toimintatilalle sekä tapaamaan ihmisiä. Usko ja uskonnollinen yhteisö parhaimmillaan antaa ihmisen elämään tukea ja turvaa, silloin kun kukin sen jäsen saa omaa vakaumustaan harjoittaa terveellä tavalla ilman ulkopuolista painostusta.

Valitettavasti kaikkien uskonnollisten yhteisöjen sisällä on aina esiintynyt myös epätervettä uskonnollisuutta. Terve uskonnollisuus on yksilön hyvinvoinnin tuki, epäterve uskonnollisuus taas sen este. Siksi on tärkeää, että uskonnoista ja uskonnollisissa yhteisöissä nähdään uskonnollisten yhteisöjen hyvät ja huonot puolet sekä ymmärretään, mistä tekijöistä terve uskonnollisuus muodostuu. Terveessä yhteisössä pahaa ei ulkoisteta ryhmän ulkopuolelle, vaan se pystytään näkemään myös oman ryhmän sisältä ja myös sen johtajista.

Terve uskonnollisuus
Terve uskonnollisuus kunnioittaa aina toisten ihmisten tapaa elää omien elämänratkaisujen ja maailmankatsomuksen mukaan. Se ei pakoteta ihmistä mihinkään yhdenlaiseen muottiin, joka määrittelisi, miten hänen tulisi elää ja ajatella.

Terve uskonnollisuus ei vie elämäniloa eikä -halua, vaan rohkaisee näkemään sekä elämän hyvät että huonot puolet. Se antaa tilaa kokea kaikki ihmiselämän tunteet, vihasta rakkauteen ja surusta iloon.

Terve uskonnollisuus on avoin järjen käytölle ja myös epäilykselle. Se mahdollistaa myös oman uskon opinkappaleiden kyseenalaistamisen sekä niiden vertaamisen elävään elämään ja omiin näkemyksiin hyvästä elämästä. Terveesti uskova ihminen saa sanoa omat mielipiteensä ja tehdä muutenkin elämän ratkaisuja oman harkintansa mukaan, kunhan ei liiaksi vaikeuta lähimmäistensä elämää tai turmele luontoa.

Terve uskonnollisuus rohkaisee kaikkeen, mikä elämässä ja ihmissuhteissa on hyvää itselle ja muille. Se mahdollistaa sen, että omia mielipiteitä saa iän karttuessa muuttaa ja samalla se mahdollistaa myös epäonnistumisen.

Terve uskonnollisuus kohtelee muita ihmisiä tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti riippumatta heidän yhteiskunnallisesta asemasta, arvosta, ammatista, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai terveydestä.

Terve ja tasapainoinen usko yksinkertainen asia. Se tiivistyy elämänohjeeseen tehdä toiselle sitä, mitä muidenkin toivoo tehtävän. Samalla se on luottamusta Luojaan, joka antaa elämänuskoa myös silloin, kun vaikeudet kohtaavat.

Terve uskonnollisuus tuo ja ylläpitää toivoa.

Pontus Salmi
Yhteisen seurakuntatyön päällikkö
Vantaan seurakuntayhtymä

Seniorisinkku

Kuuluin vantaalaiseen Seniorisinkkukerhoon, joka kokoontui viikottain kahden tunnin pituiseen istuntoon. Kerhon jäsenet olivat 55-75 vuoden ikäisiä yksinasuvia naisia ja miehiä. Yleensä yhteen istuntoon osallistui 15 jäsentä, joista suurin osa oli naispuolisia.

Kolmelle istunnolle kuukaudessa nimettiin aihe jo etukäteen, mutta yksi jätettiin vapaalle keskustelulle tai myöhemmin esille tulevalle aiheelle. Erään keskusteluistunnon aiheeksi sovittiin yksineläminen eli sinkkuus.

Jokainen vuorollaan kertoi, jos halusi, syyn sinkkuna olemiseen. Esille yleensä tuli puolison kuolema, avioero tai ollut koko elämänsä sinkkuna. Toisena kysymyksenä haluttiin tietää, onko Sinulla tällä hetkellä ketään henkilöä, jota voisi kutsua sydänystäväksi. Naisista useimmalla sellainen tuntui olevankin, mutta ei kuitenkaan samanlainen, kun hänellä oli ollut nuorena. Miehistä kukaan ei sanonut sellaista omistavansa.

Viimeinen kysymys koski aihetta, haluaisiko tai tahtoisiko hän vakituiseksi seuralaisekseen oman "kullan"? Vastaukset tähän olivat yllättävän yksimielisiä. Kaikki olivat sitä mieltä, että tälläinen siippa olisi tervetullut, mutta ei muuttaisi samaan asumukseen asumaan. Useimmilla oli jo ohjelmakin selvillä, miten päivänsä viettäisivät. Mainittiin yhteiset sieniretket, yhteiset Oopperajuhlilla käynnit, kesämökin saunan kuistin korjaus ja jne.

Ajattelin, että tälläisen melko rohkean omien toiveiden julkistamisen jälkeen tulisi yhteydenottoja vastakkaiselta sukupuolelta, mutta petyin pahasti. Kukaan ei kysynyt halukkuuttani läheisempään kanssakäymiseen. Lopulta rohkaisin mieleni ja pyysin erästä naista kanssani päivälliselle. Hän lupautui mielellään, mutta tämän jälkeen emme sitten kahdestaan enää tavanneet. Kemiat eivät sittenkään kohdanneet.

Olimme sopineet, että jos käymme yhdessä ulkona, jälkeenpäin kerromme siitä toisille. Lisäksemme kaksi muutakin paria oli ollut ulkona yhdessä, mutta heille kävi samoin kuin meillekin. Asiaa ruodittiin yhdessä ja tulimme siihen tulokseen, että sinkku on kasvanut jo niin paljon erilleen, että ajatuskin yhteiselosta toisen kanssa pelottaa. Siitäkin huolimatta, että ei muutettaisi yhteen asumaan.

Vaikka ikäännymme, emme menetä kaipuutamme toisen luo. Sitten kun olemme tilanteessa, jossa tälläinen olisi mahdollista, emme sittenkään uskalla lähestyä, vaan vetäydymme takaisin sinkun kuoreemme. Ehkä näin onkin parempi elää pelkästään unelmissamme ja silti säilyttää vapautemme.

Raimo Myöhänen
Roskanpoimija
Bloggari

Roskanpoimijan blogiin

Olkoon rintamamme yhteinen!

”Jottain tarttis tehrä…”

Ikäihmisten palveluihin kohdistuu paineita monista suunnista. Haasteisiin vastaaminen edellyttää sekä palvelurakenteen että palveluiden kehittämistä. Ratkaisut ovat paljolti jo tiedossamme (ks. esim. http://www.stm.fi/sosiaali_ja_terveyspalvelut/ikaihmiset).

Tarvitaan mm.
- asiakaslähtöisiä palveluja
- palveluprosessien tehostamista
- resurssien uudelleenkohdistamista
- uusien teknologioiden käyttöönottoa
- esteettömiä ja yhden luukun palveluita
- yksilöllisiä ratkaisuja, jotka mahdollistavat arvokkaan elämän loppuun asti

Kyllä näillä ratkaisuilla jo turvataan laadukkaat ja tehokkaat ikäihmisten palvelut! Mutta miksi tätä kaikkea ei ole jo riittävässä määrin toteutettu?

Verrataanpa tilannetta ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun. Tiedetään, että ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen vaatii hiilidioksidipäästöjen radikaalia alentamista. Tarvittavat toimenpiteet ovat jo tiedossamme (ks. esim. www.ilmasto.org). Tarvittaisiin vain selkeitä päätöksiä ja päätösten mukaista toimeenpanoa. Mutta miksi ilmaston lämpenemistä ei sitten ole jo pysäytetty?

Sanoista tekoihin
Ikäihmisten palvelujen tulevaisuutta ja ilmastonmuutosta ei ole ratkaistu siitä yksinkertaisesta syystä, että tällaisten monimutkaisten ja laaja-alaisten, monista osista koostuvien kokonaisuuksien radikaali muokkaaminen edellyttää ”kriittisen massan” tukea. Päätösten ja toimenpiteiden taakse vaaditaan riittävän laaja tukirintama, joka saa muutoksen vyörymään eteenpäin (ks. esim. http://en.wikipedia.org/wiki/The_Tipping_Point). Pienetkin päätökset ja toimenpiteet voivat vaikuttaa, jos niitä toteutetaan riittävän laajalla rintamalla.

Jos lamasta selviäminen edellyttää ”talvisodan henkeä” kuten valtiovarainministeri Katainen maalaili, niin ikäihmisten palvelujen turvaaminen sitä vasta tarvitseekin (ks. Wikipedia: ”talvisodan henki”, http://fi.wikipedia.org/wiki/Talvisodan_henki).

Ei ihme että ikäihmisten palveluiden tulevaisuus huolestuttaa, sillä taistelurintamamme ei ole riittävän vahva ja leveä!

Tarvitaan investointeja yhteistyöhön
Vantaan ikääntymispoliittinen ohjelma jää kuolleeksi kirjaimeksi, ellei sen takana seiso riittävän vahva ja yhtenäinen joukko, joka käärii hihansa. Viksu siis onnistuu tai epäonnistuu riippuen siitä, saadaanko sen tueksi riittävän laaja ”kriittinen massa” virkamiehiä, yrityksiä, järjestöjä, vapaaehtoisia, ikäihmisiä, tavallisia kansalaisia ja muita toimijoita.

”Kriittinen massa” ei synny tyhjästä. Tarvitaan keskustelufoorumeja, joissa tehdään yhteisiä päätöksiä ja toimintasuunnitelmia. Keskusteluihin osallistuminen vie toki aikaa muulta työltä ja elämiseltä, mutta tämä on vain priorisointikysymys.

Viksu tarjoaa mahdollisuuden osallistua keskusteluun ikäihmisten tulevaisuudesta mm. tämän blogin sekä syksyn tulevien Viksu-seminaarien kautta. Mitä Sinä olet valmis investoimaan tähän taistelurintamaan? Aikaasi? Ajatuksiasi? Osaamistasi?

Timo Järvensivu
KTT, verkostotutkija, Helsingin kauppakorkeakoulu
Muutosvoimaa vanhustyön osaamiseen -hankkeen toimija

Terveyttä senioreille

Terveyden edistäminen on nostettu viime vuosien aikana ikääntyneidenkin mahdollisuudeksi, ei vain äitiys- ja lastenneuvolan tai kouluterveydenhuollon asiaksi. Esimerkiksi Ikäihmisten hoitoa ja palveluja koskeva laatusuositus painottaa ikääntyneiden hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä ja ehkäisevän toiminnan merkitystä ja samoilla linjoilla on Terveys2015-ohjelma.

Totta on kuitenkin, että harvassa ovat ne kunnat, joissa työterveyshuollon jälkeen löytyy eläkeikään ehtineille vastaavaa palvelua. Meillä Vantaalla on ollut pienimuotoista toiminnan kokeilua jo useita vuosia erittäin hyvin kokemuksin. Osa kaupungin 75 –vuotiaista on saanut kutsun terveystapaamiseen terveydenhoitajan vastaanotolle Hakunilan tai Suopursun päivätoimintakeskukseen. Kuluneen vuoden aikana toimintaa on alettu kutsua seniorineuvolaksi.

Terveyden edistäminen on terveyskasvatuksen ja –neuvonnan ohella koko elinyhteisön terveyttä edistävää politiikkaa, kuten asumis-, lähipalvelu- ja liikenneympäristöjen kehittämistä. Toimivan ja turvallisen ympäristön luomiseen ei riitä yhden ammattikunnan toiminta vaan eri alojen yhteistyötä tarvitaan. Terveysneuvontaa voimme tarjota joko yhteisöille tai yksilötasolla. Veeralla ja vaarilla on mahdollisuus saada henkilökohtaista neuvontaa ja ohjausta Vantaalla vaikkapa liikuntaneuvolasta, kuntoutuksen asiantuntijoilta tai lääkärin vastaanotolta ja toivottavasti jatkossakin myös seniorineuvolasta.

Koska edustan seniorineuvolaa, puhun luonnollisesti seniorineuvolan mahdollisuuksista edistää ikääntyneiden terveyttä ja hyvinvointia. Vaikka sairauksia löytyy seniorineuvolan toimeenpanemissa laboratoriotutkimuksissa ja lääkärille lähetetyistä sairausepäilyissä, on pääpaino kuitenkin terveyden edistämisessä. Seniorineuvolassa annetaan neuvoja ja kannustusta liikuntaan, terveelliseen ravintoon, lääkkeiden asialliseen käyttöön, tapaturmien ennaltaehkäisyyn ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ellei seulovaa seniorineuvolatoimintaa ole, ikääntyneet hakeutuvat lääkärille vasta sitten, kun ongelma on jo pitkällä.

Kun Veera saapui seniorineuvolan vastaanotolle, hän sai kertoa kaikki mieltään askarruttavat asiat. Hänen mieltään painoivat heikentynyt kuulo ja muistiasioistakin hänellä oli kysyttävää. Ne asiat, joita hän ei itse ottanut esille, kysyttiin. Häneltä kysyttiin arkojakin asioita, kuten virtsaamiseen liittyvistä ongelmista, alkoholin käytöstä, yksinäisyydestä ja mahdollisesta kaltoinkohtelusta.

Ikääntyneillä on pääsääntöisesti D-vitamiinin puute ja se aiheuttaa luuston heikkenemisen lisäksi lihasheikkoutta ja infektioherkkyyttä. Tähän riskiryhmään kuului Veerakin. Hän ei juurikaan käyttänyt maitotuotteita ja kalaa hän söi noin kerran viikossa. Auringon säteilystä saatava D-vitamiini oli hänellä minimaalista, sillä aurinkoisella säällä hän pysytteli mieluummin varjossa tai laittoi aurinkovoidetta huolellisesti. Ja eihän iäkkään ihokaan tuota D-vitamiinia samalla tavalla kuin nuorempien, vaikka auringonpaisteessa viihtyisikin. Veera sai ohjausta D vitamiinin ja kalsiumin käyttöön sekä perusteltua tietoa näiden käytön hyödyllisyydestä. Onneksi D-vitamiinia ja kalsiumia saa apteekista ilman reseptiä, eikä lääkäriä tarvinnut tähän asiaan vaivata. D-vitamiinin riittävällä saannilla on todettu olevan myönteisiä vaikutuksia myös diabeteksen, kohonneen verenpaineen ja syöpien ehkäisyssä, joten aivan pienestä asiasta ei ole kysymys.

Liikunta on D-vitamiinin ja kalsiumin ohella halpa keino vahvistaa luuston ja lihaksiston kuntoa ja ehkäistä kaatumistapaturmia ja luun murtumia. Veera innostui ilokseni liikuntatoimen seniorijumpasta, jonne hän aikoi ilmoittautua ja lupasipa myös käydä kävelyllä entistä ahkerammin. Ehkä Veera ei sittenkään saa lonkkamurtumaa, jos hän muutaman vuoden kuluttua kaatuu. Tai ehkä hän ei edes kaadu, koska hän otti sen paksureunaisen maton eteisen lattialta pois ja laittoi kylpyhuoneen lattialle liukuestematon. Pojan poika auttoi laittamaan kylpyhuoneen seinälle suihkun viereen käsikahvan, josta saa tarvittaessa tukea. Hän oli alkanut ajattelemaan näitäkin asioita, koska oli seniorineuvolassa käynyt läpi ”Tapaturmien tarkistuslistan” yhdessä hoitajan kanssa.

Vaari oli seniorineuvolaan tullessaan sitä mieltä, että turhaa koko touhu, eihän häntä mikään vaivaa. Tulipa kuitenkin, koska kutsun oli saanut. Hänen verenpaineensa oli lukemissa 164/95 ja vaari ilmoitti sen olevan hyvä, koska se oli samaa tasoa kuin naapurin rouvalla. Hoitaja oli kohteliaasti toista mieltä ja vaarille järjestettiin muutama uusintamittaus. Koska tulos oli aina samaa luokkaa, aloitti terveyskeskuslääkäri hänelle verenpainelääkityksen. Verenpaineen hyvä hoito kannattaa myös iäkkäillä. Jos se tehdään jo hyvissä ajoin ehkäistään esim. sepelvaltimotautia, infarkteja ja sydämen vajaatoimintaa. Näitä vaivoja ei vaarilta onneksi löytynyt ja toivoa sopii, että myös aivoinfarkti jättää hänet väliin.

Laurean opiskelijat ovat juuri tehneet opinnäyteyön seniorineuvolan asiakkaiden kokemuksista 75 –vuotiaiden terveystarkastuksista. Asiakkaat ovat olleet tyytyväisiä siihen, että heitä on kuunneltu kokonaisvaltaisesti ja heidät on otettu tosissaan. Jos heillä on ollut useampia mieltä painavia asioita, ei heidän ole tarvinnut varata joka vaivalle uutta aikaa. He olivat saaneet voimavaroja, uutta tietoa ja motivaatiota hoitaa terveyttään.

Kirsi Leinonen
Kirjoittaja on Itä-Vantaan päivätoiminnan terveydenhoitaja

Vanhusten kaupunki

Hesarissa oli muutama kuukausi sitten juttu tokiolaisesta Sugamin kaupunginosasta, joka on profiloitunut vanhusten kaupunkina. Kaupunginosa on suunniteltu vanhusten tarpeita silmällä pitäen. Sieltä löytyy vanhuksille vaatteita myyviä liikkeitä ja jopa terveyskylpylöitä. Asiakkaita riittänee, sillä Japani on vanhusten maa. Samalla tavoin kuin Suomi kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Japanissa on tajuttu vanhusten markkina-arvo eli suomeksi ostovoima, ilmeisesti ei ole ollut enää vaihtoehtoja. Suomessakin on puhuttu vanhuksille ja eläkeläisille suunnatuista tuotteista, kampanjoista ja palveluista ylipäätään, mutta laihaksi homma on jäänyt. Ilmeisesti vanhuksia ei ole vielä riittävästi tai sitten mitä itse arvelen: ei ole olemassa vanhuksen prototyyppiä, jolle myydä tietynlaista tuotetta. Vielä vähemmän tulevaisuudessa kun yksilöllisyyteen kasvatetut ikäluokat vanhenevat.

On myös mahdollista, että nykyvanhukset eivät kuluta riittävästi ollakseen kaupallisesti kiinnostavia. He kun elävät pääosin kitsaasti. Vanhukset ovat persoonia siinä missä muutkin. Ja vanhuuden raja on häilyvä. Varsinkin henkisellä tasolla. Ihminen vanhenee kyllä fyysisesti, joten yksityisillä terveyspalveluilla lienee kysyntää samoin kuin palvelutaloilla. Ensimmäiset todella varakkaat vanhukset tulevat olemaan nykyiset suuret ikäluokat. Ehkäpä silloin näemme ensimmäisen vanhusten kaupungin Suomessa.

Yleisesti ajatellaan, että suuret ikäluokat kuluttavat vanhuksenakin. Mutta onko näin? Vai kuuluuko vanhuuteen tietty itaruus? Kovien aikojen opettama varovaisuus rahan käytössä. Samaa ongelmaa ylivelkaantuneilla pikavippisukupolvilla ei enää ole. Ja mitä vanhukset kuluttavat? Kuluttavatko he samoja tuotteita kuin nuorempanakin? Onko vanhuksista kuluttajina tehty laajempaa tutkimusta? Saattaisi ainakin olla sellaisen paikka.

Silti kummastelen, että Suomen tunnetuin vanhusbrändi tuntuu olevan ET-lehti, joka sekin on eläkeläisille tai eläkeikää lähentyville suunnattu. Eläkeläinen ja vanhus eivät ole sama asia, vaikka näin yleisesti luullaankin. 65-vuotias untuvikkoeläkeläinen tuskin kokee olevansa vanhus.

Vanhusten tuotteiksi leimattuja Reino ja Aino-tohveleita sen sijaan käyttävät todella nuoret. Vanhat kunnon "pappalakitkin" kuluvat nuorten päässä. Eli pikemminkin vanhusten muoti on nuorten muotia kuin päinvastoin.

Vanhukset eivät todella kiinnosta kauppiaita. Olen yrittänyt saada useampaakin kauppiasta kirjoittamaan tähän Viksu-blogiin aiheesta miten he näkevät ikäihmiset asiakkaanaan. Vastausta ei ole kuulunut. Minusta tuntuu, että Suomessa kauppiaita kiinnostavat lapsiperheet, kun he ilmeisesti kuluttavat eniten. Lukuun ottamatta erikoisliikkeitä. Mutta onko Suomessa yhtään vanhuksille suunnattua erikoisliikettä? Pulleille, hevareille, hoppareille ja kaikille muille mahdollisille löytyy.

Helsinki on julistautunut homoystävälliseksi kaupungiksi, mutta vanhusystävälliseksi kaupungiksi tai kunniksi julistautuneita löytyy vähemmän. Muutama maaseudun pikkukunta on kertonut olevansa senioriystävällinen kunta. Syy vanhusystävällisyyshaluttomuuteen piilee siinä, että kunnissa nähdään vanhukset rahallisena ongelmana. Niiden vanhusten kautta, jotka ovat huonossa kunnossa. Kaikkihan sitä eivät ole, välttämättä edes loppuun asti.

Niinpä kunnat eivät pyydä vanhuksia vaeltamaan luokseen kuin hippejä San Franciscoon. Vielä emme tiedä, pyrkivätkö suuret ikäluokat maaseudun kuntiin kotiseudulleen eläköidyttyään, vaan jäävätkö kaupunkeihin. Saatamme nähdä senioreiden kansanvaelluksen. Toivottavasti emme evakkotaivallusta parempien palvelujen perässä ympäri Suomea.

Tietysti voi pohtia, onko tarpeen, että yhdellä väestöryhmällä olisi oma kaupunki tai kaupunginosansa. Tosiasia vain on, että ns. vertaisryhmät hakeutuvat mielellään toistensa luokse pyytämättäkin.

Mutta olisiko se syrjivääkin täyttää kaupunki yhdellä ihmisryhmällä? Vanhukset ovat ihmisiä ihmisten joukossa. Valitkoon he itse, ja varmasti niin tekevätkin.

Esa Pesonen
Kirjoittaja työskentelee tiedottajana Vantaan sosiaali- ja terveystoimessa

Kirjoittajan omaan blogiin

Vantaalla toukokuussa 2039

Ajatella, näin ne vuodet vierivät ja minäkin lähestyn kovaa vauhtia 80-vuotispäiviäni! Ai mitäkö minulle nykyään kuuluu, koetanpa sitä tässä muutamalla rivillä hahmotella.

Asumme siis edelleen mieheni kanssa talossamme Rekolassa, ja mikäs sitä on asuessa, kun nykyään omaan kotiin saa apuja niin paljon kuin tarvitaan. Kuka sitä nyt pienten lumenluonti- tai ikkunanpesuvaikeuksien takia kotoansa pois muuttaisi.

Ja mielikin pysyy virkeänä, kun sieltä ystäväpankista käy se Jenni minua saattelemassa monenlaisiin rientoihin. Itsekin silloin nuorempana eläkkeelle juuri jääneenä kävin tekemässä ”talletuksia” ystäväpankkiin toimimalla ikäihmisten apuna ja kaverina. Siihen hommaanhan ei tarvitse olla mikään hoitoalan ammattilainen vaan päteviä ovat kaikki, joilla on jotain kokemusta lähimmäisenä olemisesta. Ja saihan siitä kunnalta pientä rahallista korvaustakin eläkkeen lisäksi, se kun on sellainen puolivapaaehtoissysteemi. Nyt voi sitten hyvällä omallatunnolla olla siellä ”nosto”-puolella ja saada apuja itselleen.

Tänään siis Jenni tulee kotoa koukkaamaan minut ja menemme yhdessä sinne ikäihmisten resurssikeskukseen, spinning-tunnille. Viikko-ohjelmasta katselin, että huomenna tarjolla olisi klassikkoelokuvien sarjassa ”Mamma Mia” –elokuva ja vieläpä se karaokeversio, jossa saa sydämensä kyllyydestä laulaa mukana… You are the dancing queen… Nämä on näitä meidän naisten juttuja, ei niihin omaa ukkoansa mukaan saisi kuitenkaan ja sitä paitsi hänellä on ne perinteiset Vantaapäivien katukoristapahtumansa, joita varten on taas reenattu monta viikkoa yhdessä Jussin kanssa (hänkin on sieltä ystäväpankista).

Tuleviin, onneksi vielä kaukana häämöttäviin vanhuudenpäiviini suhtaudun levollisella mielellä. Sitten kun kroppa tai mieli ei enää pysy vauhdissa mukana, tiedän pääseväni hyvään hoitoon johonkin vantaalaiseen vanhusten ryhmäkotiin. Se on sitten viimeinen muutto täällä maallisella taipaleellani. Niissä ryhmäkodeissahan on nykyisin riittävän paljon hoitajia, ruoka on hyvää (ja juhla-aterioille kuuluu tietysti punaviini), kivut pidetään poissa ja virikkeitä voi valita oman jaksamisen mukaan. Ja ulos pääsee jonkun avustamana aina silloin kun itse haluaa.

Yleensäkin koko vanhustenhuolto on vihdoin saanut ansaitsemansa arvostuksen, mikä näkyy myös hoitajien palkkapussissa ja alalle pääsystä suorastaan kilpaillaan nuorten keskuudessa. Hassua, miten maailma ja yhteiskunnan arvot muuttuvat. Ennen vanhaan vanhuksia ja vanhustenhuoltoa tunnuttiin arvostavan vain ennen vaaleja pidetyissä puheissa.

Hyviä keväänjatkoja vaan teille kaikille! Pidetään mieli kirkkaana ja ikäihmiset menossa mukana!

Sirkku

(Ps. Tuntuiko utopistiselta? No, myönnetään, että tuo spinning taisi minun kohdallani olla vähän toiveajattelua…)

Sirkku Rannikko
Kirjoittaja on Vanhusten kotiapusäätiön toiminnanjohtaja

Sähköisiä unelmia

Kuka epäilee, etteivät yli kuusikymppiset osaa käyttää televisiota, mikrouunia, pesukonetta ja kännykkää tai ajaa autoa? Ei kukaan - totta kai osaavat. Miksi sitten jatkuvasti hoetaan, että ikääntyneet eivät osaa käyttää tietokonetta? Onko se nuorempien juoni pitää vanhat loitolla virtuaalimaailmasta vai vanhojen oma epäilys, etten mä kumminkaan ymmärrä siitä mitään?

Pelko pois: tietokoneen käyttö ei ole sen kummoisempaa kuin pesukoneen ohjelmointi tai kaukosäätimen näpyttely autolla ajamisesta nyt puhumattakaan. Kuka tahansa sen oppii ja kaikille siitä on huvia ja hyötyä.

Tämän hetken eläkeläisistä on pieni osa niitä, jotka työelämässään joutuivat tietokonetöihin, mutta tulossa on eläkeläissukupolvi, me suuret ikäluokat, joiden on ollut pakko oppia myös tietskarin käyttö. Tietokoneet ovat vallanneet mitä yllättävimmät työpaikat: sairaalat ja terveyskeskukset, kauppojen kassat ja varastot, taksit, pankit, hotellit, ravintolat... Kaikkialla näpytellään ja painellaan erilaisia namiskoita tietojen saamiseksi tai kirjaamiseksi. Mikä sitten muka estää tietokoneen käytön yksityiselämässä?

Sähköiset palvelut lisääntyvät jatkuvasti, niin julkisessa hallinnossa kuin yrityksissäkin. Minun mielestäni se hyödyttää nimenomaan – ja toivottavasti – vanhempia ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät liiku enää ihan ketterästi paikasta toiseen etsimässä sitä oikeaa sohvaa, puseroa, kahvikuppia tai tapettimallia. Ihmisiä, jotka eivät jaksa jonottaa pankissa, postissa, terveyskeskuksissa saadakseen neuvontaa tai varausaikoja. Ihmisiä, joilta ystäväpiiri harvenee luonnollisen poistuman kautta. Ihmisiä, joiden perheet ja suku ovat hajautuneet ympäri maan ja maailman. Ihmisiä, jotka ovat jääneet yksin.

Minulla on unelma. Sähköisen viestinnän unelma. Ei kai nyt kukaan voi unelmoida sähköisestä viestinnästä? Minä voin. Eihän se vaikuta kovin seksikkäältä kohteelta, mutta tärkeä se on. Unelmoin ehkä omaa tulevaisuuttani.

Unelmaani kuuluu joko se, että tietokone toimii telkkarin kautta ja käytän sitä kuin telkkaria konsanaan. Tai että tietokoneeni toimii kosketusnäytöllä, jolloin sormen hipaisuilla selviän toiminnoista. Lisäksi toivon tietokoneitten näyttöpäätteisiin sisustusystävällisiä ratkaisuja. Itse haluaisin näyttööni kultaiset empirepeilin kehykset, mutta joku muu toivoisi ehkä Harrikan tai T-Fordin muotoja...

Muodot ovat tärkeitä, mutta niin on sisältökin. Erilaiset ostokset sujuvat jo nyt netissä hyvin. Samoin julkishallinnon palvelut lisääntyvät jatkuvasti. Yhteydet vanhoihin ystäviin ja sukuun onnistuvat myös, mutta hieman takkuillen. Kaikilla ei ole taitoja ajantasaiseen seurusteluun netin kautta – se olisi tehtävä helpommaksi.

Kehitys kehittyy. Niinhän sitä sanotaan. Tässä tapauksessa uskon siihen. Jos nyt on muodissa blogi ja wiki ja facebook yms. en yhtään osaa ennustaa, mitä on vuoden tai kahden kuluttua. Toivottavasti jotain uutta, kivaa ja hyödyllistä silloinkin. Sitten kun minä olen eläkkeellä ja seniorikansalainen ja surffaan netissä hullun lailla:)

Oletpa 60 tai 80, ryhdy nettikäyttäjäksi! Jos taidot eivät nyt riitä, mene Vantaan kaupungin järjestämille monille kursseille tai kysy tuttavilta tai heidän lapsiltaan!

Eevali Kontio
Verkkopäätoimittaja
Vantaan kaupunki/Verkkotoimitus

Ikääntyminen on in?

Vantaan ikääntymispoliittinen ohjelmatyöryhmä on käynyt keskenään treffeillä pitkin kevättä. Treffeillä syntyneitä ideoita on väliaikoina viety laajempiin verkostoihin arvioitaviksi ja edelleen ideoitaviksi. Viimeisimpänä Viksun verkostoon ovat liittyneet senioriosaajat, joilla on monenlaisen osaamisen lisäksi myös näkemystä varsinaisen työuran jälkeisestä elämästä.

Kevään korvalla verkosto tunnisti keskeisiä ikäihmisten hyvinvointiin ja palveluihin liittyviä muutosvoimia. Ikäihmisten määrän ja suhteellisen osuuden voimakas kasvu Vantaalla nimettiin muutokseksi, joka pitää ottaa kaikessa huomioon. Toisaalta todettiin, että ikäihmiset ovat varsin monipuolinen joukko, joka voi olla iältäänkin kymmenien vuosien päässä toisistaan. Yhdistääkö 60-vuotiasta ja 100-vuotiasta lopulta yhtään mikään? Ja kun tosiasioita oikein silmiin katsotaan, ei voida olla ottamatta huomioon palvelujen järjestämisen haasteita näinä vaikeina aikoina. Olemme tunnistaneet toisaalta kasvavan palvelujen tarpeen mutta myös julkisen sektorin moninaiset rahoitusvaikeudet.

Huhtikuun lopulla pääsimme pyörittelemään ohjelmatyölle ominaisesti myös visioehdotuksia, joita kaupungin eri toimialoilta oli kerätty. Visio osoittautuikin varsinaiseksi pähkinäksi, eikä se sitten yhdellä puraisulla ratkennutkaan.

Viksun verkostossa arveltiin muun muassa, että ihmisarvoinen, itsenäinen, toimintakykyinen ja tarpeen mukaan tuettu vanhuus voisi olla Vantaan ikääntymispolitiikan visio. Niin ikään nostettiin esille merkityksellinen elämä: yhteisöllisyys, esteetön asenne, hyvä ja yksilöllinen hoito ja palvelu.

Hyviä asioita kaikki tyynni. Hyvä vanhuus kertyy helposti koko joukosta erinomaisia käsitteitä, ja varsinkin adjektiiveja, mutta miten tehdä hyvä visio?

Vision pitäisi olla niin selkeä ja vaativa, ettei sitä tarvitse selittää. Toisaalta sen pitäisi olla rohkea ja jännittävä. Eikä tässä kaikki - vielä sen pitäisi olla sen verran mukavuusalueen ulkopuolella, että sen saavuttamiseen tarvitaan venymistä ja jopa hieman onnea. Visiolla ei ole merkitystä jos mikään ei muutu.

Haastammekin nyt bloggaajat ja lukijat heittämään yhteisesti pohdittavaksi, mikä ja miksi Vantaalla pitäisi ikäihmisten näkökulmasta tulevaisuudessa muuttua. Millainen on ikäihmisten Vantaa vuonna 2015? Tähän odotamme tässä Viksun blogin foorumilla ehdotuksia ja kommentteja erityisesti 4.6. pidettävään verkostoseminaariin mennessä.

Ja jotta rima olisi tarpeeksi korkealla, visiosta olisi tarpeen saada ikääntymispolitiikan viestinnän tueksi passeli slogan. Viimeksi verkostotreffeillä ehdotettiinkin jo, että ikääntymistä kohtaan kaivattua asennemuutosta kuvaisi hyvin lausahdus, että "ikääntyminen on in".

Asiasta toiseen. Visiota pyöritellessämme törmäsimme jälleen siihen, että Vantaalta puuttuu selkeä identiteetti. Vantaan kaupunkikuva on hyvin pirstaleinen. Meillä on Hakunila, Korso, Rekola, Myyrmäki ja lukuisa määrä muita paikkoja, joiden paikallinen identiteetti tuntuu olevanvarsin vahva. Tässä tapauksessa kokonaisuus ei ole kuitenkaan osiensa summa.

Vantaalle täytyy saada kasvot, joihin asukkaiden tulee voida samaistua ja joista yhteisöllisyys kumpuaa. Meidän tulisi hyödyntää kaupunkimme menestystarinat. Onnistuisiko se myös ikääntymispoliittisen ohjelmatyön tuloksena?

Tuula Koli
Matti Lyytikäinen
Elina Kinnunen

Kirjoittajista Tuula Koli on eläkkeellä oleva viestinnän asiantuntija
Matti Lyytikäinen työskentelee Vantaan vanhus- ja vammaispalvelujen johtajana
Elina Kinnunen Vantaan sosiaali- ja terveystoimen viestintäpäällikkönä

Uudet eläkeläiset hyötykäyttöön

Ovatko eläkkeelle siirtyneet ja siirtyvät Vantaalle voimavara vai rasite? Itse pohdin asiaa yhä useammin. Olen syntynyt 1946 ja päättänyt jäädä eläkkeelle tämän vuoden lopulla.

Meitä samanikäisiä on todella paljon. Asun ihan tavallisessa kerrostalossa Martinlaaksossa. Portaassamme on 12 huoneistoa, joista jo puolessa asuu meitä eläkkeelle siirtyviä tai eläkkeellä olevia. Vantaalaisista yli 10 prosenttia on yli 65-vuotiaita, ja määrä kasvaa.

Itse odottelen eläkkeellä saavani enemmän omaa aikaa itselleni kuin nyt. Luvassa on ehkä enemmän harrastuksia, matkusteluakin, mutta ennen kaikkea liikuntaa, joka toivon mukaan pitää kehon ja mielenkin terveenä. Erityisen paljon odotan laatuaikaa lapsenlapsen kanssa.

Mutta mitä muuta minä ja muut uudet seniorit voisimme tehdä ollaksemme muullakin tavoin hyödyksi? Oma äitini kuoli 1,5 vuotta sitten. Alzheimerin tauti vei hänet nopeasti, mutta silti ehdin saada yleiskuvan Vantaan vanhustenhoidon kasvavista ongelmista. Sairaaloissa ja hoivataloissa henkilökunnan aika ei riitä muuhun kuin perushoitoon ja vanhusten vaipanvaihtoon. Katriinan sairaalassa äitini laitostui kahdessa viikossa kävelevästä ihmisestä vuodepotilaaksi.

Vielä vähemmän huolenpitoa on tarjolla kotona asuville vanhuksille. He saavat olla todella yksin, jos apuna ei ole aktiivisia sukulaisia tai ystäviä. Siinä vapaaehtoistyössä meillä hyväkuntoisilla ”varhaisvanhuksilla” on työmaata. Tarvitaan vapaaehtoisia ulkoiluttajia, kuuntelijoita, asioiden hoitajia – siis meitä.

Kaikki eivät tällaiseen vapaaehtoistyöhän halua, mutta ne jotka haluavat, heidän toimintansa olisi organisoitava niin, että auttamisesta ei tulisi kenellekään taakkaa. Itse en haluaisi tulla kiinnisidotuksi jonkun vanhuksen ainoaksi avuksi. Jos talkoohenki ei toimi, uupuu helposti auttajakin.

Haastetta on yhdistyksillä, kaupungilla ja seurakunnalla keräämään eläkkeelle siirtyvät reservit hyötykäyttöön. Mitä suurempi joukko on mukana vapaaehtoisessa vanhustyössä, sitä paremmat mahdollisuudet on onnistua niin, että auttajalle jää vielä omaakin laatuaikaa.

Matti Huhta
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja ja kohta myös vantaalainen eläkeläinen

Rakkaudeton elämä on sujuvaa, mutta merkityksetöntä

Eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio valvoo, että viranomaiset täyttävät velvollisuutensa ja että kansalaisten perus- ja ihmisoikeudet toteutuvat. Oikeusasiamies on hiljattain pyytänyt lääninhallituksilta selvitystä ympärivuorokautisessa hoidossa olevien vanhusten hoidosta ja sen valvonnasta.

Oikeusasiamiehen sivustolla kirjoitetaan, että mediassa on kerrottu esimerkkejä ympärivuorokautisessa hoidossa olevien vanhusten hoidon puutteista: vanhuksia lääkitään liikaa, lääkkeitä käytetään korvaamaan riittämätöntä hoitohenkilökuntaa. Samoin on kerrottu ravinnon, hygienian ja ulkoilun puutteista. Paunio pyytää lääninhallituksia selvittämään tekemäänsä hoitopaikkojen valvontaa, havaintojaan hoitopaikkojen henkilöstömitoituksesta ja mahdollisista vanhusten hoitoon ja kohteluun liittyvistä epäkohdista.

Ilolla tervehdin tätä oikeusasiamiehen selvityspyyntöä. Selvityspyyntöön on varmasti ollut todelliset syynsä. Vanhustenhuollon valvonta on Suomessa lapsen kengissä. Kunnat valvovat itse omia toimintojaan ja myös yksityisiä palveluja. Lääninhallituksilla on lupa- ja valvontavastuu yksityissektorista, mutta ei tarpeeksi resursseja säännöllisiin hoitopaikkakäynteihin. Lääninhallitukset ovat ottaneet vuoden 2009 alusta käyttöön uuden ja yhtenäisen sosiaalihuollon valvontasuunnitelman. Se on tervetullut askel valvonnan tehostamisessa.

Suomi suosii makuuttamista
Sosiaali- ja terveysministeriö on linjannut suosituksissaan (2008) vanhusten laitospaikkojen vähentämistä. Suomi on suosinut hoitokäytännöissään ihmisten makuuttamista ja on maailmassa yksi laitosvaltaisimpia maita. Keskisuomalaisista 75-vuotiaista yli 8 prosenttia on tällä hetkellä laitoshoidossa. Suomessa keskimäärin vastaava prosenttiluku on 7. Vuoteen 2012 mennessä laitoshoidon määrässä tavoitteena on päästä kolmeen prosenttiin.

Miten tavoitteeseen päästään ja mitä se vaatii? Laitoskulttuurin murtaminen asennetasolla lienee haasteellisin asia. Seinät ovat seiniä ja niiden muuttaminen on paljon helpompaa kuin opittujen tapojen. Asioiden näkyväksi tekeminen on avain muutokseen. Laitoskulttuurin muuttaminen kodinomaisempaan ja kuntouttavampaan hoitoon on mahdollista, mutta se vaatii todellista tahtoa. Toisaalta haluan myös muistuttaa, että laitoksiakin tarvitaan ja suurin osa niistä toimii erinomaisen hyvin. Niiden tavoitteellinen vähentäminen ei saa vaarantaa kaikkein huonokuntoisimpien vanhusten hoitoa. Ministeriön linjaus on kuitenkin oikea. Sitä vahvistaa se, että laitoshoidon tila teettää töitä nyt myös oikeusasiamiehen toimistossa.

Perustehtävää kirkastamaan
Talouden taantumassa vanhustenhuollonkin resurssit niukkenevat. Onneksi kaikki hyvä ei vaadi rahaa. Toivoisin luovuuden, innovaatioiden sekä vanhusten ja työtovereiden kauniin kohtelun lisääntyvän. Laman on myös todettu lisäävän yhteisöllisyyttä ja lähimmäisistä huolehtimista. Nyt on aika nostaa palvelujen kehittämisen keskiöön ihminen. Tiukkenevassa taloudessa resurssit täytyy entistä tehokkaammin kanavoida ihmisen ympärille: perustehtävään eli vanhusten hyvään hoitoon.

Tarkoituksettomat rutiinit ja normit, jotka syövät käsipareja ilman että vanhukset niistä hyötyvät, täytyisi osata laittaa syrjään. Tilalle ohjataan tilannetajua, maalaisjärkeä ja lähimmäisen rakkautta. Ammatillisuutta ja asiantuntemusta ei syrjäytetä. Ne kulkevat työntekijöiden selkäytimessä. Toiminnan näkyviksi elementeiksi tulevat inhimillisyys, ihmisarvoinen kohtelu ja vanhuksen kuunteleminen. Hyvä ohjenuora on: kohtele lähimmäistä niin kuin toivot itseäsi kohdeltavan.

Kun ihminen on oikeasti jollekulle joku, hän voi hyvin. Ihminen, joka on resursseja vievien ja tehottomien rutiinien ympäröimänä, elää päivänsä palveluyksikön ehdoilla metrin korkeudella sängynlaitojen sisällä, ei voi hyvin. Näiden ihmisten puolesta minuunkin otetaan yhä enenevässä määrin yhteyttä. Sellaisten systeemien, jotka estävät ihmistä elämästä omaa elämänmakuista elämää, on muututtava.

Rakkaudeton elämä on sujuvaa, mutta merkityksetöntä. Tärkeimmiksi arvoiksi hoivatyössä ei voi tulla logistiikka ja prosessien sujuvuus teoriassa. Raskaat rutiinit ja lähimmäisen rakkauden puute tekevät pahimmillaan hoitajista psykologian termein ”kuolleita äitejä” – ihmisiä, jotka ovat fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissa. Hoitajia ei tästä voi syyllistää, vaan syyt ovat syvemmissä rakenteissa. Tämänlainen systeemi ei ole hyväksi hoitajille, saati hoidettaville.

Pauliina Takala
Vanhusasiavaltuutettu
Jyväskylän Sotainvalidien Asuntosäätiö
Keski-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus

Kirjoittajan sivuille

007 ja lupa luopua

Työasuni pukukoodi on 007. Tämän kantaja hiippaa työmaalle päin. Mielessä kaivertaa päätyöni pääluottamusmiehenä kuulemani tutut sanat "säästöt, sopeutus". Kiristän tahtia kävellessäni "vasen, oikea, vasen, oikea" muuttuu muotoon "sopeuta, säästä, sopeuta, säästä". Uusi tahti työntekijän.

Kirjoitustehtävän saatuani mietin miten kuvata vanhustenhoitoa ja julkisuuden aiheuttamaa suhdetta. Katsellessani piharoihua johon leijjailee iso hiutale. Osumasta liekki yltyy, ääntelee voimakkaasti hetken ja steariinia lentää ympäriinsä. Liekki vaimenee normaaliksi mutta ympärille lentänyt steariini tahra ei lähde helposti pois.

Hiutale on julkisuus, liekki kuvaa laitoshoitoa ja tahrat sitä mitä se jättää jälkensä ympäristöön. Aloittaessani uraani olin sijaisena, kun ensimmäinen voimakas keskustelu alkoi. Se aiheutti hämmennystä ja antoi lähes rikollisen leima työntekijöille. Tämä prosessi jatkunut tähän päivään, reaktiot työntekijöissä ovat hieman laantuneet. Epäkohtien tuominen on hyvästä mutta usealla työntekijällä tullut tunne robottina olemiseen, yli-ihmiseen joka aina jaksaa. Ei hetken rauhaa, jokainen tekeminen huomataan. Istahtaa kirjaamaan koneelle helposti saa kuvan että siellä ne vaan istuu. Suurennuslasin alla oleminen syö salakalavasti henkisesti. Edellisen taantuman aikana aloittaessani uraani hoitotyö oli suoraviivaisempaa. Nyt pitkäaikashoidostakin tehty tiedettä.

Maalaisjärjen on korvannut monimutkaiset atk-kirjaussovellukset ja hoidon arviointi/pisteytysohjelmat. Usean tunnin takomisen jälkeen printtinappulaa painaessa tulee hieno lista kuin formulavarikolla mihin asioihin pitää hoidossa kiinnittää huomiota. Tiedot kerätään talteen odottaen milloin tulee kutsu tilaisuuteen pällistelemään tulos mittarikaavioita videotykin välityksellä. Usein tulee tunne, että hoitamisen ohella teemme tilastoja tutkijoille.

Kreikassa säännöllisesti matkustaessa olen ihaillut sitä perhekeskeisyyttä. Ikääntyneet asuvat nuorempien kanssa, osallistuen lastenhoitoon yms. Taukohetkinä istuskellaan ouzo-lasin kanssa varjossa ja ihmetellään turpeita turisteita kauniilla kujilla. Kun joudutaan paikalliseen sairaalaan perhe tuo ruoan ja tykötarpeet. Kun voimat ehtyy todetaan "juoksuni olen juossut, maaliin pääsin on aika siirtyä taivaankannen taa". Simppeliä vai mitä?

Suomessa on korkea elintaso ja yhteiskunta hoitaa vauvasta vaariin. On tekniikkaa ja elektroniikkaa tuvat täysi, näiden pitäisi helpottaa ihmisen arkea verrattuna siihen missä elinoloista nykyiset ikääntyneet kasvaneet. Tästäkin huolimatta selkäytimeen iskostunut vakiolause "kiire". Käväistään kiireesti katsomassa omaistaan laitoksessa, joka antanut aikaa ja kasvattanut "kiireistään huolimatta". Päiväkotien ja koulujenkin tulisi kasvattaa lapsi. Siinä ohella tarjota elämyksiä. Jotta pääsee itse helpommalla, samaa pätee myös vanhustenhoitoon.

Yhteiskunnan hoidolla on mahtava imu. Kun ikääntynyt asustelee kotosalla ravintona usein kahvetta, pullaa ja muuta maukasta, lämmintä ruokaa kerran päivässä. Laitospaikalla sitten kannetaan selkä vääränä ruokaa eteen, tyypillisin kommentti "ai taas". Toiset syövät kaikki suurella mielihalulla, taudin kuvasta johtuen kuitenkin laihdutaan ja kuihdutaan. Ihmetellään sitten "aliravitsemusta".

Kotosalla yksin asuvien ikääntyvien päivä usein kuluu tv:n, lehden ja radion ääressä. Liikkumapiirinä oma asunto ja lähikauppa. Yhteiskunnan hoivapaikalle jouduttuaan pitää sitten aloittaa aktiviteetit kuntosalilla, ohjattuun virikehetkeen yms. Huoneesta ulos ja olemaan seurallinen.

Steariinitahroja siivotaan säännöllisesti. Opiskelija joka aloittaa harjoittelunsa pitkäaikaislaitoksessa kohtaa lähipiirissä ne samankaltaiset kysymykset "Saako ne siellä ruokaa, maataanko ulosteissa?".

Aikakausilehdet tarjoavat paperitähtien ohella juttua virkeistä ikääntyvistä, rypyttömistä, kuolemattomista ja voittamattomista tervaskannoista. Tiedotusvälineistä tulvii uutisia lääketieteen uusista saavutuksista ja ihmeselviytymisistä. Lääketiede on se viimeinen korsi johon turvaudutaan. Ihmisistä tullut omasta mielestään lähes kuolemattomia. Luonnollisen voinninromahtamisen/hiipumiseen vastataan luopumisen tuskassa aggressiivisella hoidolla.

Tuttu ja turvallinen paikka halutaan vaihtaa nestetippaan, antibioottiin ja happeen. Mitä enemmän piippaavia koneita ja letkuja sitä arvokkaampaa. Eräs tutkija tutkimuksessa kertoi että eliniän pituudella agressiivisella antibioottihoidolla ja letkuravitsemuksella on vain muutaman kuukauden ero elinpituudessa verrattuna ns. tavalliseen hoitoon.

Lähimmäisen rakkauden ja välittämisen nimissä saattaa tulla lähimmäisestä väline taistelussa omasta kyvyttömyydestä luopua. Kuvaavaa on tämän päivän elämässä se että mennään lääkäriin pyytämään rauhoittavia kun on hautajaiset ja jos itkettää kovin.

Jo edesmennyt mummoni totesi, että ei ole mitään järkeä elää kauhean vanhaksi, kolottaa, ei kuule, ei näe ja mitään ei jaksa. Tämä kommentti on jäänyt ikuisesti mieleeni.

Kykenemmekkö luopua tässä suorittamisen ja kaikki voipaisuuden maailmassa?

Laitan työtakkini nro 007 naulaan ja luovutan vuoroni seuraavalle. Kolottavin jäsenin matkaan kotiin.

Mitri Siltalahti
Lähihoitaja
Kirjoittaja on Super ry:n (Suomen lähi- ja perushoitajien ammattiliitto) pääluottamusmies Vantaalla

Sumuinen vanhuus

Elettiin 1970-luvun loppupuolta. Eräänä iltapäivänä palattuani koulusta kotiin tapasin isoäitini istumasta pirttipenkkinsä päädyssä aivan poissa tolaltaan. Ehdin pikaisesti ihmetellä, mitä on tapahtunut päivän aikana kohdatessani vanhuksen hätääntyneen ja ahdistuneen katseen. Puheesta ei saanut tolkkua. Ainoa asia, joka selkeni, oli se, etteivät asiat olleet kunnossa. Ahdistuksen aiheuttajalle ei löytynyt syytä, kuten ei myöskään vaatekaapista lattialle myllätyille vaatekasoille.

Syyksi nopeasti syntyneelle ahdistukselle ja sekavuudelle paljastui tulehdus. Tästä tapahtumasta alkoi mummoni elämän lopputaival enemmän ja vähemmän sumuisissa merkeissä puhjenneista taudeista ja monen kirjavista lääkepillereistä johtuen.

Usein vanhuksen mahdollisuutta elää täysipainoista elämää tutuissa kotiympyröissä vaikeuttaa sairaudet. Ne haittaavat olemista, menemistä, omien asioiden hoitamista rajoittaen liikkumista ja jaksamista.

Mutta vielä useimmin selviytymistä heikentää eri sairauksiin tai tautitiloihin määrätyt lääkkeet ja niiden aiheuttamat sivuvaikutukset. Vanhus voi tulla hetkellisesti sekavaksi, jopa aggressiiviseksi johtuen esim. tulehduksesta. Kiusaus aloittaa lääkitys ilmaantuneiden käytöshäiriöiden hoidoksi on suuri ja varmaan ihan asiallinenkin, kunhan lääkityksen purku tapahtuu ajallaan. Vanhukset eivät kestä useinkaan näitä voimakkaita sivuvaikutuksia omaavia lääkkeitä, kuten esim. neuroleptejä. Varsinkaan jos lääkearsenaali koostuu monista lääkkeistä, joilla voi olla toinen toistensa vaikutuksia vahvistavia ominaisuuksia. Ruotsi ja Yhdysvallat ovatkin ottaneet linjakseen ”neuroleptittömän” vanhusten hoidon.

Monilääkitykseen (polyfarmasiaan) puuttumiseen tarvitaan usein joku muu kuin vanhus itse Lääkkeet saattavat jäädä päälle vaikka oire on poistunut mihin lääke on määrätty. Vanhus itse saattaa usein olla kykenemätön huoltamaan oman ”lääkesalkkunsa” sisältöä, mukana saattaa kulkea otettavina jo aikaa sitten toisiin lääkkeisiin vaihdetut lääkkeet. Syynä saattaa olla pelkästään ajatus siitä, ettei hyvää ja rahanarvoista tavaraa pidä harakoille heittää.

Hoitaja-lääkäripari – malli toimisi hyvin vanhuksen tukena avosektorilla, kun tarvitaan kuuntelevaa, auttavaa korvaa ja lempeämpää aikaa antavaa kontaktia yksin asuvan vanhuksen turvaksi. Terveyskeskuksiin olisi syytä miettiä ensisijaisesti hoitajille vastaanottoaikoja vanhusten asioita hoitamaan. Lääkkeiden käytöstä ja erityisesti niiden päivityksestä on syytä hoitajan kantaa vastuu, jos ei ole omaisia hoitamassa asiaa. Yhteisvaikutus saattaa olla arvaamaton moniin vaivoihin määrättyjen lääkkeiden kesken (nesteenpoisto-, uni-, virtsa-, yskänlääkkeet). Vanhuksen kunto voi suoranaisesti romahtaa. Vanhuksen lääkeannos on noin puolet aikuisen miehen annoksesta, sillä ikäihmisen elimistön kyky suodattaa lääkeaineita on alentunut huomattavasti.

Lääkkeetön ”luomuhoito” nousee arvoon arvaamattomaan kun inhimillisiä rajoja haetaan vanhusten olemiseen ja hoitoon. ”Lääke on hyvä renki, mutta huono isäntä”, vanhaa sanontaa mukaillen.

Vanhuksen palvelutarpeen arvioinnissa ja arkipärjäämisessä kotona ovat avainasemassa kotiin tuodut tai matalankynnyksen palvelut. Itse kaipaisin jonkinlaista vanhusneuvolaa, jonka piiriin kuuluisi seula, jossa kartoitettaisiin yli 65-vuotiaitten terveydentila, jaksaminen ja palvelutarpeet. Samalla ikäihminen ohjataan elämäntilanteeseen sopiviin palveluihin. Tällainen räätälöity ohjelma arkipäivään kannustasi aktiviteetteihin ja neuvoisi asioita, joilla toimintakyky pysyy yllä.

Lakien laatijat ovat samoilla linjoilla, sillä laki palvelutarpeen arvioinnista laajeni vuoden 2009 alusta koskemaan 75 vuotta täyttäneitä. Aikaisemmin lakisääteisen palvelujen tarpeen arvioinnin piiriin ovat kuuluneet 80-vuotiaat sekä Kelan erityishoitotukea saavat henkilöt.

Palvelutarpeen arviointi sisältää asiakkaan yksilöllisen kokonaistilanteen kartoituksen, jossa käydään läpi asiakkaan tarve sosiaalipalveluihin. Esimerkkejä palveluista ovat kotihoito, kotihoidon tukipalvelut tai omaishoidontuki. Palvelutarpeen arviointia voi pyytää asiakas itse, hänen omaisensa, viranomainen tai muu henkilö. Yhteydenoton perusteella asiakkaaseen otetaan yhteyttä tilannearviota varten.

Edelleen ongelmaksi mielestäni muodostuu ne, jotka eivät omin toimin kykene hakeutumaan tilannearvioon. Tai turvaverkkoon ei kuulu omaisia tai naapureita, jotka huolehtisivat. Tarvitaan sairastuminen, hoitoon joutuminen, ennen kuin pääsee pärjäämisen tilannearvioon. Mahdollisimman pitkään pärjäämiseen kotosalla apuvälineet löytyvät usein liian myöhään, kun jo tilanne on ajautunut siihen malliin, että ainoa vaihtoehto on sairaalahoito. Väliinputoajia ovat alle 75-vuotiaat ikäihmiset, joita laki palvelutarpeen arvioinnista ei vielä koske ja joille arvioinnista olisi vielä suurin hyöty.

Sirpa Pajunen

Kirjoittaja on vantaalainen kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen sekä vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtaja

Kirjoittajan omille sivuille

Senioriosaajan mietteitä

Tulin juuri äsken Ainon luota. Hän on 82-vuotias paluumuuttaja. Kovia kokenut inkeriläinen.

Aino on muuttanut Suomeen noin kuusi vuotta sitten Eestistä. Hänellä on Suomessa lapset, tytär ja poika perheineen. Lapset ovat töissä päivisin, käyvät viikonloppuisin katsomassa äitiään. He eivät asu ihan lähellä.

Aino on kovin yksinäinen vanhus. Talossa, jossa hän asuu, ei hänellä ole nyt yhtään tuttavaa tai juttukaveria. Ainut ihminen, jonka kanssa Aino oli yhteydessä, oli mummo, joka kuoli pari vuotta sitten. Ainon liikkuminen on huonoa, hän käyttää rollaattoria, niin kulkemiset ovat hyvin pienessä piirissä tapahtuvia. Lähikaupasta hän vielä saa ostokset haettua.

Olen käynyt Ainon luona juttelemassa noin kolmen vuoden ajan kuukausittain. Hän on aina iloinen, kun soitan hänelle ja menen käymään. Meillä juttua piisaa, kerrotaan kilpaa elämisistämme ihan arkipäivän asioita. Eikä sekään haittaa, ettei joka sanaa aina ymmärretäkään. Selvitellään yhdessä, mitä tarkoitetaan.

Toinen vanhus on 86-vuotias Eila. Hänkin on liikuntarajoitteinen, rollaattorin kanssa hitaasti kulkeva. Eilan kanssa olemme käyneet lääkärissä, ostoksilla ja muillakin asioilla. Elämän myönteinen iloinen Eila antaa minullekin valoisuutta elämään. Mitäpä tässä valittelemaan vaivoja, kunhan päästään päivä eteenpäin, on Eilan mottona.

Olen yli kolme vuotta kuulunut Tikkurilan teatterin Virtuoosit -ryhmään. Meitä on kaksitoista yli 65-vuotiasta ihmistä, joita kiinnostaa näytteleminen. Olemme kirjoittaneet kaksi näytelmää, joita olemme käyneet esittämässä Tikkurilan lisäksi ympäri Vantaata vanhainkodeissa ja palvelutaloissa.

Olemme saaneet hyvän ja vastaanottavaisen yleisön. Tunnemme tekevämme "hyvää työtä"!

Olen myös käynyt kuukausittain eräässä palvelutalossa juttelemassa asukkaiden kanssa. Juomme yhdessä iltapäiväkahvit, leikimme, laulamme ja muistelemme menneitä. Näyttää siltä, että he oikein odottavat näitä meidän rupatteluiltapäiviämme.

Ja nyt sitten mielestäni oikeasti tärkeään asiaan. Varttunutta väkeä käy erilaisissa eläkeläisten kerhoissa ja sehän on toki hyvä. Siellä he tapaavat tuttujaan, pääsevät retkille ja saavat olla mukana virikkeellisissä tapahtumissa.. He pääsevät liikkumaan!

Mutta miten on liikuntarajoitteisten yksinäisten ihmisten laita. Päivät ja viikot ovat pitkiä, kun ei tule kukaan käymään , eikä voi kenenkään kanssa edes jutella. Ei telkkari vastaa, vaikka kuinka sille kertoisi asioitaan. Kyllä yksinäisyys on monelle ihmiselle kova pala! Eikä ainoastaan yksin asuville, vaan olen sitä huomannut myöskin laitoksissa.

Tämä yksinäisyys on huomioon otettava asia vanhuudessa. Mistä saadaan ihmisiä ihmisten lähelle?

Mistä löytyy meitä lähimmäisiä, jotka jaksavat, kerkiävät ja menevät yksinäisen ihmisen kanssa edes juttelemaan, halimisesta ja kädestä pitämisestä puhumattakaan!!

Raili Eronen
Senioriosaaja
Ensimmäisellä senioriosaaja-kurssilla mukana ollut

Ympyrä sulkeutuu

Elettiin öljykriisin jälkeisiä aikoja Suomessa 1980-luvun alussa, kun valmistuin oikeustieteen kandidaatiksi. Työttömyys oli korkea sen aikaisiin oloihin nähden kuten nytkin. Lähdin Tukholmaan työnhakuun ja päädyin tukholmalaiseen suureen sairaalaan töihin, niin kuin monet muutkin suomalaiset. Työhönottohaastattelu oli lyhyt: "Kan du tala svenska?". Juuri ja juuri ymmärsin kysymyksen ja sanoin "ja".

Olin siis tuore perushoitaja dementiaa ja muita neurologisia sairauksia sairastavien vanhusten osastolla Tukholmassa. Aikaisemmin en ollut sairaalassa juuri käynytkään ja koulutus oli väärä, kielitaito ei ollut hääppöinen. Työ oli potilaiden perustarpeista huolehtimista ja vähän sairaanhoidollistakin tehtävää, vaippoja vaihdettiin ja pestiin ja syötettiin potilaita, jotka eivät yksin siihen kyenneet. Siellä opin, että jos hoitaa ihmisiä, pitää osata hyvin kieltä ja olla koulutusta. Potilasturvallisuus kyllä vaarantuu muutoin. Riskirajoilla mentiin.

Paras perushoitaja oli mielestäni Iranista vallankumousta paennut insinööriopiskelija. Täytyi ihailla, miten luontevasti kaveri suhtautui vanhuksiin. Jutteli heille ja otti hartioista kiinni, käveli ulkona isossa puutarhassa. Aivan kuin olisivat olleet sukulaismiehiä. Ajattelin, että tässä on kulttuuriero meihin pohjoismaalaisiin.

Nyt on ympyrä sulkeutunut, ja vanhusten ja ikäihmisten asiat ovat jokapäiväistä työtä edelleen sosiaali- ja potilasasiamiehenä.

Suomen väestökehitys poikkeaa lähivuosikymmeninä radikaalisti aiemmasta väestöhistoriastamme. Vanhusväestöstä puhutaan yhteiskunnallisena ongelmana. Oma käsitykseni on melkein päinvastainen. Kyse tulee olemaan ikäluokkien roolien vaihtumisesta.

Yksilötasolla ikääntyminen merkitsee sitä, että vanhuksena ei ole ollenkaan sellainen kiusankappale kuin nuorempi sukupolvi saattaa olla. Seniorikansalainen ei tappele kaduilla, ei juo tolkuttomasti viinaa, ei kiukuttele päivähoitojonoissa, lajittelee jätteet, ei aja ökymaastureilla, ei jätä velkojaan maksamatta ja pysyy poissa monesta hankaluudesta verrattuna nuorempiinsa. Isovanhemmat ovat voimavarana lastenhoidossa ja pitävät Suomen talouden pystyssä palvelujen ja tavaroiden kulutuksella. Osa on varakkaita, mutta suurin osa joutuu pienien tulojen vuoksi elämään ekologisesti, vähän kuluttaen.

Reilun 10 vuoden kuluttua suurin väestöryhmä on yli 70-vuotiaat naiset. Tänä vuonna 2009 suurin ikäluokka on 61-vuotiaat naiset, joita on 42 011. Suurin huoli nyt päätöksiä tekevällä sukupolvella ei pitäisi olla se, miten saadaan eläkerahat riittämään ja työvoiman riittävyysasiat.

Suurin asia päättäjien kannalta on se, että poliittinen valta siirtyy seniorikansalaisille, seitsemänkymppisille. He ovat ahkeria äänestäjiä, ja heitä on paljon. Vuonna 2020 tilastokeskuksen ennusteen mukaan 72-vuotiaat naiset ovat suurin ikäluokka, jolloin heitä on 39 237. He saattavat saada päähänsä kysyä esim. kuka on "pihistänyt" heidän elämänsä aikana maksamansa verot ja eläkemaksut. Ja heillä on poliittista äänestysvoimaa oikaista pienet eläkkeet ja muut vääryydet.

Tulevissa eläkkeissä otetaan huomioon väestön keskimääräinen elinaika tulevaisuudessa niin, että mitä pidempään ihmiset elävät sitä vähemmän tulee eläkettä. Omalta osaltani olen ajatellut, että tämähän tarkoittaa sitä, että lyhyempi ja "rikkaampi" elämä on todellakin rikkaampi. Pitäisikö luopua itsensä kiduttamisesta urheilulla ja terveistä elämäntavoista?

Sitten vielä; poliitikkojen ei kannata ryppyillä nykyisille viisi- ja kuusikymppisille naisille. He päättävät asiat jatkossa, ainakin väestötilastojen valossa.

Miikkael Liukkonen
Kirjoittaja on Vantaan sosiaali- ja potilasasiamies

Hellin käsin, kuuntelevin sydämin

Vanhustyön arvoja ovat myös lämpö ja läsnäolo, koskettaminen, pysähtyminen, kuunteleminen ja välittäminen.

Hämmästyin kun vanhustyön ammattilainen, puhuessaan ikäihmisistä, puhui toimijoista. Vanhus on toimija! Keskusteltaessa välittämisestä kysyin, muistetaanhan ikäihmisten palvelujen kehittämisessä että heillekin ovat tärkeitä elämän laatu ja turvallisuuden tuntu. Saadakseni ammattilaiselta tiukan vastauksen: - ” Kyllä nämä palvelujen käyttäjät ovat asiakasmittareiden mukaan on tyytyväisiä veronmaksajia”.

Ikääntymisen haasteita
Me ikäännymme maailmanennätysvauhtia. Muutoskuva vuosille 2003 – 2020 kertoo yli 65-vuotiaiden ”toimijoiden” määrän olevan todella rajussa kasvussa. 55-vuotiaan terveysmenot ovat vain kolmannes 80-vuotiaan terveysmenoista, jotka ovat noin 9 000 euroa vuodessa. Jo viiden vuoden päästä yli puolet kaikista terveysmenoista kohdistuu yli 65-vuotiaisiin. Kun 2003 näitä kuusvitosia oli maassamme 15,6% on heitä vuonna 2020 jo 22,8%. Yli 75-vuotiaiden määrä kaksinkertaistuu vuoteen 2040 mennessä. Ja tavoitteena on, että tulevaisuudessa yhä useampi asuisi omassa kodissaan. Mikä ei tarkoita vanhusten heitteillejättöä, kuten joskus valitettavasti kuulee väitettävän.

Toisaalta hyvä on muistaa, että kotiolot eivät aina tarkoita sitä samaa kotia, missä on eletty vaan paikkaa, jossa olo ja elo on mahdollisimman kotoisaa. Palvelujärjestelmälle nämä tosiasiat ovat kovia haasteita. Teknologiasta odotetaankin merkittävää apua tulevaisuuden hoito- ja hoivatyön tekijöille. Mutta onko – ja miten – huomioitu huonokuntoiset iäkkäät ihmiset. Pelkällä tekniikalla ei vanhuksia voi eikä saa hoitaa. Kuka kuuntelee vanhusta? Kuka kysyy ikäihmisen omaa näkemystä siitä, mikä voisi auttaa, mikä tuntuisi hänestä itsestään hyvältä. Pelkkä koti ei aina takaa ikääntyvän ihmisen hyvinvointia ja varmuutta avun saamisesta silloin kun omat voimat heikkenevä. On hyvin arveluttavaa vanhuspolitiikkaa sivuuttaa turvallisuuden ja hoivan tarpeet, vaikka hyvät ja moniosaavat kotihoidon työntekijät kävisivätkin huolehtimassa perustarpeista. Heitä tulisi meidän tänäänkin kiittää, sillä heidän avullaan ovat monet vanhemmistamme voineet pidempään omissa kodeissaan asua.

Vanhuksellakin on unelmia
Moni vanhus viihtyy kotona yksin, itsekseen. Kun taas toinen haluaisi juttuseuraa. Joku seuraa palvelutalossa ohikiitävää elämää silmillään, toisen toivoessa pääsevänsä ulos kävelylle. Tai istumaan hetkeksi puistonpenkille syömään jäätelöä ja katselemaan sinitaivasta. Kun yksi haluisi konserttiin haluaa toinen kirkkoon. Ihmisten elämänkulku ja mieltymykset ovat hyvin erilaisia, kuten kunto ja hoitotoiveetkin. Muistakaamme, että iäkkäätkin ovat yhä ihmisiä, eläviä, tuntevia, aistivia ihmisiä. Äitini kanssa samassa huoneessa oli pitkäaikaispotilas, vanhempi puhumaton rouva, jonka luona ei koskaan käynyt sukulaisia tai tuttavia. Pöydällään ei ollut koskaan kukkia, kortteja eikä lehtiä. Kun toin työmatkalta tuliaisina äidilleni sekä hiljaiselle rouvalle suklaarasian, paijasin hetken myös hänen poskeaan. Hän tarttui käteeni ja pyysi: - Tee vielä noin. Silitin poskeaan uudelleen ja kysyin tuntuuko mukavalta? Hän sanoi: - Kukaan ei ole koskettanut minua pelkällä kädellä kahteen vuoteen.

Jaksajia hyvässä vedossa
Puhuessamme paitsi omista vanhemmistamme, puhumme samalla itseämme edeltävästä sukupolvesta. Huomaammeko että heitä ovat myös meille kaikille niin tutut Kyllikki Forssell 83v, ”Suomisen Olli” Lasse Pöysti 81v ja Ritva Valkama 76v. 80-vuotiaita ovat taiteilija Rafael Wardi ja säveltäjä Einojuhani Rautavaara. 86-vuotias Erik Lindström soittaa jazzia, solistina Helena Siltala 78v. Kirsti Paakkanen täytti juuri 80v ja 72 vuotispäiviään ovat jo viettäneet sekä nobelisti Martti Ahtisaari että Lenita Airisto. Suoraryhtinen ja reippaasti lenkkeilevä Jukka Uunila naurahti täyttäneensä vasta 85-vuotta. Suuriin ikäluokkiin kuuluu paljon muitakin tuttuja. Heitä, joiden vauhti ei osoita minkäänlaisia hidastumisen merkkejä…

Vanhustyön osaaminen on avainasemassa
Ikääntymisen hoitoon on Suomessa suunnattu resursseja. Vanhustenhuolto on maassamme viisiportainen: omaishoito, tuettu omaishoito, palveluasuminen, tehostettu palveluasuminen ja terveyskeskuksen vuodeosastohoito. Vanhustenhuollon budjetti on miltei kaksinkertaistunut.
Vanhusten hoito- ja hoivatyö on sanomattoman tärkeää työtä. Ja sen työn osaajia tarvitaan aina vaan enemmän ja enemmän. Meidän, asioita sivusta seuraavien kuten myös päättäjien olisi hyvä muistaa, että taloudellinen kantokyky voi pettää siksi, että ihmisten kestokyky pettää. Ei voi olla oikein, että työelämä ei jousta mutta työntekijän olisi joustettava aina vaan. Hyvä työ ja hyvä työntekijä on otettava vakavasti. Ihminen on kokonainen ihminen myös työssään, yritys ei voi palkata pelkkää kättä, käden haltija seuraa aina mukana. Työssä oleminen ja jaksaminen on havaituksi tulemista.

Myös onnellisuutta tarvitaan, ellei ole muuta annettavaa voi ainakin jakaa hyvää mieltä ja puhua kauniilla sanoilla. Siinä missä hoitoa tarvitseva haluaa tulla kuulluksi, välitetyksi ja rakastetuksi, haluaa hoivatyötä tekevä tulla samalla lailla kohdelluksi. Työyhteisö voisi olla myös armollinen.

Me kaikki vanhenemme.
Kuka meitä jaksaa enää hoitaa?

Kaarina Suonperä
Yrittäjä, kouluttaja, tiedottaja
Kirjoittaja on kaupunginhallituksen jäsen ja kaupunginvaltuutettu, kok.

Kirjoittajan omille sivuille

Vaihtoehtoisia vanhuuksia

Kotikaupungissani Vantaalla ollaan varautumassa vanhusväestön osuuden kasvuun, eläkepommin paukahtamiseen ja miten sen nyt kauniisti osaisikaan sanahelistää: ihmisten ikääntymiseen ja raihnaistumiseen, palvelujen tarpeen kasvuun ja etenkin monimuotoistumiseen. Suurten ikäluokkien vanhuus on vielä tekemättä ja elämättä. On hyvä, että kaupunki on herännyt jo nyt. Hallinnon alojen välistä yhteistyötä haetaan ja sitä tarvitaan, jotta osataan varautua tulevaan oikealla tavalla.

Väestötilastojen ja -ennusteiden kanssa hieman puuhastelleena olen jo aikaisemmin ihmetellyt yhteiskunnan vaatimatonta panostusta kansamme geriatriseen tulevaisuuteen. Monessa tilastojulkaisussa on tähdennetty väestön ikääntymistä ja sen aiheuttamaa huoltosuhteen huononemista. Keskustelu on ollut hyttysen ininää. Eläkeiän nostouhkaus oli viimeisin surkuhupaisa pelastusyritys. Anteeksi vain, mutta asia tuotiin julkisuuteen aivan väärällä tavalla. Yhdestä hiihtoreissuista tuli vitsi.

Noin kolmenkymmenen vuoden päästä alan olla itse iässä, jolloin eläkepäivät häämöttävät. Jos olen terve ja viihdyn töissäni kuten nyt, niin aivan varmasti jatkan, vaikka rahallista pakkoa ei olisikaan. Jos olisin jäänyt töihin leipomon pakkaamoon, God help! En selviäsi edes kuuteenkymppiin niissä hommissa. Joutuisin varmasti työttömyys- tai sairaslomaputkeen viisvitosena. Eli jäävätkö leivät pakkaamatta tulevaisuudessa? Joutuvatko yliopistokoulutuksen saaneet nuoret töihin vanhusten vuodeosastolle ja leivän pakkaamoihin, kun eläkeikäiset istuvat korkeakoulutusta vaativissa toimissaan. Tämä on mielestäni yksi mahdollinen skenaario, jota kannattaisi miettiä esimerkiksi koulutuspaikkojen suunnittelussa.

Olen miettinyt jo omaa vanhuuttani. Naisten odotettavissa oleva elinikä on miehiä korkeampi, joten olen varautunut tähän huolella ottamalla miehekseni itseäni hieman nuoremman ja tilastollisesti pidempi-ikäisen suomenruotsalaisen. Jos luoja suo, niin saamme elää vanhoiksi yhdessä toistamme tukien ja omaishoitaen vuorotellen kykyjemme ja voimiemme mukaan. Tietysti yritämme löytää kodin, jossa viihdymme ja pystymme elämään pitkään kotoisissa tunnelmissa vireinä ja virkeinä kaikin puolin. Mikäli satun kuolla kupsahtamaan, niin hyvä, jos ei tarvitse kitua ja kärsiä pitkään. Toivon sitten polttohautausta ja kaikki elimeni saa luovuttaa tarvitseville! Mutta jos joudun sairastamaan ja loppuni ennustetaan häämöttävän kovin pikaisesti, toivoisin, että saisin ennemmin eutanasian kuin raskaita hoitoja.

Jos taas joudun elämään viimeiset vuoteni ilman miestä, itse kuitenkin edelleen ruumiin ja sielun täysissä voimissa, niin haluaisin kerätä ympärilleni kommuunin samanhenkisistä ikätovereistani. Voisimme asua mielellämme isossa kerrostalohuoneistossa solumaisesti. Meillä olisi seuraa toisistamme, ja kotipalvelukin voisi hoidella monta ämmän- ja äijänkäppyrää samalla käynnillä. Saisimme pelata kortteja ja seurata yhdessä ikinuorta Ridgeä televisiouusintana.

Jos en pystyisi asumaan enää kodinomaisissa oloissa ja joutuisin laitokseen, niin haluaisin elää sielläkin ihmisarvoisen vanhuuden. Kauhuskenaariossani vanhusten vaipat vaihdetaan liukuhihnalla ja ruokinta-automaatti tuo soppalusikkaa hampaattomaan suuhuni. Hoitohenkilökunta puhuu vierasta kieltä, ja itse elän lapsuuteni mielikuvissa jokaista päivää kuin samaa uudestaan. Yritän toki parhaani, jotta pysyisin hyvässä kunnossa ja mieleltäni virkeänä, mutta joskus sairaudelle ei vain ole ennaltaehkäisyä ja pitkäikäisyyden geenikin vain hidastuttaa loppua. Tärkeää olisi, että saisi vielä voimiensa tunnossa laatia selkeät ohjeet siitä, miten haluaa itseänsä hoidettavan. Kunnioitusta ja hyvää huoltoa ei tarvitse pyytää. Ne kuuluvat meidän kaikkien ihmisoikeuksiimme!

Vireää elämää ja valoisaa vanhuutta kaikille toivoo,

Jaana Huhta

Kirjoittaja työskentelee Tilastokeskuksen Työssäkäyntitilastossa suunnittelijana. Hän on myös varavaltuutettu ja kaupunginhallituksen varajäsen, vihr.

Kirjoittajan omaan blogiin

Hallinto hereillä – aktiiviseniorit ovat täällä!

”Oletpas vanha”, tokaisi tokaluokkalainen saatuaan kuulla, että tämän liikuntaopettaja kävi jo viittäkymmentä. Tomeran tokaluokkalaisen mielestä ope oli jo melkein vanhus. Aikaa koululaisen ihmettelystä on kulunut jo lähes kaksi vuosikymmentä ja maailma, Leppäkorven koulun kasvatin elämänkatsomuksesta puhumattakaan, on ehtinyt muuttua aika tavalla. Nykyään tuo Vantaan kasvatti tarkastelee maailmaa mm. valtuustosalin etupenkistä.

”Lasten ja nuorten kaupunki”, sellaisena me vantaalaiset kotikaupunkimme usein kuvaamme mm. kaupungin strategiassa. Mutta pitääkö se vielä paikkansa, kun demograafinen muutos myllää myös vantaalaisen väestön ikäjakaumia uuteen uskoon? Kyllä ja ei, kuuluu vastaus. Kyllä siinä mielessä, että vaikka senioriväestön osuus kaikista kunnan asukeista kasvaa joka ikinen vuosi aina vuoteen 2030 asti, edelleenkin Vantaan kaupungissa kirjoilla on lapsia ja nuoria enemmän kuin keskimäärin Suomen kunnissa ja kaupungeissa. Ei siinä mielessä, että yli 60-, 70- ja 80-vuotiaiden vantaalaisten määrä tulee merkittävästi lisääntymään jo lähitulevaisuudessa. Tämä haastaa myös meidät päättäjät arvioimaan strategisia linjauksiamme ja taloudellisten satsausten painopisteistä tulevaisuudessa.

Tämä ei tarkoita sitä, että ryhtyisimme joka vuosi automaattisesti siirtämään vapaa-ajan ja asukaspalveluiden ja sivistystoimen budjeteista rahaa Jukka Salmiselle sosiaali- ja terveystoimeen väestön prosentuaalisten ikäjakaumien muutosten tahtiin. Sen sijaan meidän täytyy pyrkiä madaltamaan eri hallinnonalojen raja-aitoja palvellessamme seniori-ikäisiä kuntalaisia. Timo Juurikkalan johtama vapaa-ajan toimi ei tarjoa palveluja vain lapsille ja nuorille, eikä Salmisen sosteri hoida yksinään senioreiden palveluita tulevaisuudessa. Kun haastamme hallintojen raja-aidat, haastamme mielestäni samalla koko ”vanhuuden”.

Vanhuus ei ole enää sitä mitä se oli 40 vuotta sitten, tai silloin kun pieni koululainen ihmetteli liikunnan opettajan ”korkeaa” ikää. Nykypäivän seitsemänkymppiset juoksevat puolimaratoneja, harrastavat kalliokiipeilyä ja ties mitä. Kahdeksankymppisetkin elävät ”täysillä” aktiivista elämää, eikä sana vanhainkoti tule kuuloonkaan monille hyväkuntoisille senioreille. Kaiken kaikkiaan yhteiskunnassa ei enää haaveilla tai arvosteta vain nuoruutta sileää ihoa yli kaiken. Huomisen yhteiskunnassa iällä ei ole enää niin suurta merkitystä. Entinen tokaluokkalainen on nähnyt yhteiskunnallisen muutoksen, nyt on yhteiskunnan vuoro. Onko viksu Vantaa valmis huomispäivän senioreihin?

Antti Lindtman, 26 vuotta
valtuuston puheenjohtaja

Lindtmanin omille sivuille