Elettiin öljykriisin jälkeisiä aikoja Suomessa 1980-luvun alussa, kun valmistuin oikeustieteen kandidaatiksi. Työttömyys oli korkea sen aikaisiin oloihin nähden kuten nytkin. Lähdin Tukholmaan työnhakuun ja päädyin tukholmalaiseen suureen sairaalaan töihin, niin kuin monet muutkin suomalaiset. Työhönottohaastattelu oli lyhyt: "Kan du tala svenska?". Juuri ja juuri ymmärsin kysymyksen ja sanoin "ja".
Olin siis tuore perushoitaja dementiaa ja muita neurologisia sairauksia sairastavien vanhusten osastolla Tukholmassa. Aikaisemmin en ollut sairaalassa juuri käynytkään ja koulutus oli väärä, kielitaito ei ollut hääppöinen. Työ oli potilaiden perustarpeista huolehtimista ja vähän sairaanhoidollistakin tehtävää, vaippoja vaihdettiin ja pestiin ja syötettiin potilaita, jotka eivät yksin siihen kyenneet. Siellä opin, että jos hoitaa ihmisiä, pitää osata hyvin kieltä ja olla koulutusta. Potilasturvallisuus kyllä vaarantuu muutoin. Riskirajoilla mentiin.
Paras perushoitaja oli mielestäni Iranista vallankumousta paennut insinööriopiskelija. Täytyi ihailla, miten luontevasti kaveri suhtautui vanhuksiin. Jutteli heille ja otti hartioista kiinni, käveli ulkona isossa puutarhassa. Aivan kuin olisivat olleet sukulaismiehiä. Ajattelin, että tässä on kulttuuriero meihin pohjoismaalaisiin.
Nyt on ympyrä sulkeutunut, ja vanhusten ja ikäihmisten asiat ovat jokapäiväistä työtä edelleen sosiaali- ja potilasasiamiehenä.
Suomen väestökehitys poikkeaa lähivuosikymmeninä radikaalisti aiemmasta väestöhistoriastamme. Vanhusväestöstä puhutaan yhteiskunnallisena ongelmana. Oma käsitykseni on melkein päinvastainen. Kyse tulee olemaan ikäluokkien roolien vaihtumisesta.
Yksilötasolla ikääntyminen merkitsee sitä, että vanhuksena ei ole ollenkaan sellainen kiusankappale kuin nuorempi sukupolvi saattaa olla. Seniorikansalainen ei tappele kaduilla, ei juo tolkuttomasti viinaa, ei kiukuttele päivähoitojonoissa, lajittelee jätteet, ei aja ökymaastureilla, ei jätä velkojaan maksamatta ja pysyy poissa monesta hankaluudesta verrattuna nuorempiinsa. Isovanhemmat ovat voimavarana lastenhoidossa ja pitävät Suomen talouden pystyssä palvelujen ja tavaroiden kulutuksella. Osa on varakkaita, mutta suurin osa joutuu pienien tulojen vuoksi elämään ekologisesti, vähän kuluttaen.
Reilun 10 vuoden kuluttua suurin väestöryhmä on yli 70-vuotiaat naiset. Tänä vuonna 2009 suurin ikäluokka on 61-vuotiaat naiset, joita on 42 011. Suurin huoli nyt päätöksiä tekevällä sukupolvella ei pitäisi olla se, miten saadaan eläkerahat riittämään ja työvoiman riittävyysasiat.
Suurin asia päättäjien kannalta on se, että poliittinen valta siirtyy seniorikansalaisille, seitsemänkymppisille. He ovat ahkeria äänestäjiä, ja heitä on paljon. Vuonna 2020 tilastokeskuksen ennusteen mukaan 72-vuotiaat naiset ovat suurin ikäluokka, jolloin heitä on 39 237. He saattavat saada päähänsä kysyä esim. kuka on "pihistänyt" heidän elämänsä aikana maksamansa verot ja eläkemaksut. Ja heillä on poliittista äänestysvoimaa oikaista pienet eläkkeet ja muut vääryydet.
Tulevissa eläkkeissä otetaan huomioon väestön keskimääräinen elinaika tulevaisuudessa niin, että mitä pidempään ihmiset elävät sitä vähemmän tulee eläkettä. Omalta osaltani olen ajatellut, että tämähän tarkoittaa sitä, että lyhyempi ja "rikkaampi" elämä on todellakin rikkaampi. Pitäisikö luopua itsensä kiduttamisesta urheilulla ja terveistä elämäntavoista?
Sitten vielä; poliitikkojen ei kannata ryppyillä nykyisille viisi- ja kuusikymppisille naisille. He päättävät asiat jatkossa, ainakin väestötilastojen valossa.
Miikkael Liukkonen
Kirjoittaja on Vantaan sosiaali- ja potilasasiamies
maanantai 30. maaliskuuta 2009
maanantai 23. maaliskuuta 2009
Hellin käsin, kuuntelevin sydämin
Vanhustyön arvoja ovat myös lämpö ja läsnäolo, koskettaminen, pysähtyminen, kuunteleminen ja välittäminen.
Hämmästyin kun vanhustyön ammattilainen, puhuessaan ikäihmisistä, puhui toimijoista. Vanhus on toimija! Keskusteltaessa välittämisestä kysyin, muistetaanhan ikäihmisten palvelujen kehittämisessä että heillekin ovat tärkeitä elämän laatu ja turvallisuuden tuntu. Saadakseni ammattilaiselta tiukan vastauksen: - ” Kyllä nämä palvelujen käyttäjät ovat asiakasmittareiden mukaan on tyytyväisiä veronmaksajia”.
Ikääntymisen haasteita
Me ikäännymme maailmanennätysvauhtia. Muutoskuva vuosille 2003 – 2020 kertoo yli 65-vuotiaiden ”toimijoiden” määrän olevan todella rajussa kasvussa. 55-vuotiaan terveysmenot ovat vain kolmannes 80-vuotiaan terveysmenoista, jotka ovat noin 9 000 euroa vuodessa. Jo viiden vuoden päästä yli puolet kaikista terveysmenoista kohdistuu yli 65-vuotiaisiin. Kun 2003 näitä kuusvitosia oli maassamme 15,6% on heitä vuonna 2020 jo 22,8%. Yli 75-vuotiaiden määrä kaksinkertaistuu vuoteen 2040 mennessä. Ja tavoitteena on, että tulevaisuudessa yhä useampi asuisi omassa kodissaan. Mikä ei tarkoita vanhusten heitteillejättöä, kuten joskus valitettavasti kuulee väitettävän.
Toisaalta hyvä on muistaa, että kotiolot eivät aina tarkoita sitä samaa kotia, missä on eletty vaan paikkaa, jossa olo ja elo on mahdollisimman kotoisaa. Palvelujärjestelmälle nämä tosiasiat ovat kovia haasteita. Teknologiasta odotetaankin merkittävää apua tulevaisuuden hoito- ja hoivatyön tekijöille. Mutta onko – ja miten – huomioitu huonokuntoiset iäkkäät ihmiset. Pelkällä tekniikalla ei vanhuksia voi eikä saa hoitaa. Kuka kuuntelee vanhusta? Kuka kysyy ikäihmisen omaa näkemystä siitä, mikä voisi auttaa, mikä tuntuisi hänestä itsestään hyvältä. Pelkkä koti ei aina takaa ikääntyvän ihmisen hyvinvointia ja varmuutta avun saamisesta silloin kun omat voimat heikkenevä. On hyvin arveluttavaa vanhuspolitiikkaa sivuuttaa turvallisuuden ja hoivan tarpeet, vaikka hyvät ja moniosaavat kotihoidon työntekijät kävisivätkin huolehtimassa perustarpeista. Heitä tulisi meidän tänäänkin kiittää, sillä heidän avullaan ovat monet vanhemmistamme voineet pidempään omissa kodeissaan asua.
Vanhuksellakin on unelmia
Moni vanhus viihtyy kotona yksin, itsekseen. Kun taas toinen haluaisi juttuseuraa. Joku seuraa palvelutalossa ohikiitävää elämää silmillään, toisen toivoessa pääsevänsä ulos kävelylle. Tai istumaan hetkeksi puistonpenkille syömään jäätelöä ja katselemaan sinitaivasta. Kun yksi haluisi konserttiin haluaa toinen kirkkoon. Ihmisten elämänkulku ja mieltymykset ovat hyvin erilaisia, kuten kunto ja hoitotoiveetkin. Muistakaamme, että iäkkäätkin ovat yhä ihmisiä, eläviä, tuntevia, aistivia ihmisiä. Äitini kanssa samassa huoneessa oli pitkäaikaispotilas, vanhempi puhumaton rouva, jonka luona ei koskaan käynyt sukulaisia tai tuttavia. Pöydällään ei ollut koskaan kukkia, kortteja eikä lehtiä. Kun toin työmatkalta tuliaisina äidilleni sekä hiljaiselle rouvalle suklaarasian, paijasin hetken myös hänen poskeaan. Hän tarttui käteeni ja pyysi: - Tee vielä noin. Silitin poskeaan uudelleen ja kysyin tuntuuko mukavalta? Hän sanoi: - Kukaan ei ole koskettanut minua pelkällä kädellä kahteen vuoteen.
Jaksajia hyvässä vedossa
Puhuessamme paitsi omista vanhemmistamme, puhumme samalla itseämme edeltävästä sukupolvesta. Huomaammeko että heitä ovat myös meille kaikille niin tutut Kyllikki Forssell 83v, ”Suomisen Olli” Lasse Pöysti 81v ja Ritva Valkama 76v. 80-vuotiaita ovat taiteilija Rafael Wardi ja säveltäjä Einojuhani Rautavaara. 86-vuotias Erik Lindström soittaa jazzia, solistina Helena Siltala 78v. Kirsti Paakkanen täytti juuri 80v ja 72 vuotispäiviään ovat jo viettäneet sekä nobelisti Martti Ahtisaari että Lenita Airisto. Suoraryhtinen ja reippaasti lenkkeilevä Jukka Uunila naurahti täyttäneensä vasta 85-vuotta. Suuriin ikäluokkiin kuuluu paljon muitakin tuttuja. Heitä, joiden vauhti ei osoita minkäänlaisia hidastumisen merkkejä…
Vanhustyön osaaminen on avainasemassa
Ikääntymisen hoitoon on Suomessa suunnattu resursseja. Vanhustenhuolto on maassamme viisiportainen: omaishoito, tuettu omaishoito, palveluasuminen, tehostettu palveluasuminen ja terveyskeskuksen vuodeosastohoito. Vanhustenhuollon budjetti on miltei kaksinkertaistunut.
Vanhusten hoito- ja hoivatyö on sanomattoman tärkeää työtä. Ja sen työn osaajia tarvitaan aina vaan enemmän ja enemmän. Meidän, asioita sivusta seuraavien kuten myös päättäjien olisi hyvä muistaa, että taloudellinen kantokyky voi pettää siksi, että ihmisten kestokyky pettää. Ei voi olla oikein, että työelämä ei jousta mutta työntekijän olisi joustettava aina vaan. Hyvä työ ja hyvä työntekijä on otettava vakavasti. Ihminen on kokonainen ihminen myös työssään, yritys ei voi palkata pelkkää kättä, käden haltija seuraa aina mukana. Työssä oleminen ja jaksaminen on havaituksi tulemista.
Myös onnellisuutta tarvitaan, ellei ole muuta annettavaa voi ainakin jakaa hyvää mieltä ja puhua kauniilla sanoilla. Siinä missä hoitoa tarvitseva haluaa tulla kuulluksi, välitetyksi ja rakastetuksi, haluaa hoivatyötä tekevä tulla samalla lailla kohdelluksi. Työyhteisö voisi olla myös armollinen.
Me kaikki vanhenemme.
Kuka meitä jaksaa enää hoitaa?
Kaarina Suonperä
Yrittäjä, kouluttaja, tiedottaja
Kirjoittaja on kaupunginhallituksen jäsen ja kaupunginvaltuutettu, kok.
Kirjoittajan omille sivuille
Hämmästyin kun vanhustyön ammattilainen, puhuessaan ikäihmisistä, puhui toimijoista. Vanhus on toimija! Keskusteltaessa välittämisestä kysyin, muistetaanhan ikäihmisten palvelujen kehittämisessä että heillekin ovat tärkeitä elämän laatu ja turvallisuuden tuntu. Saadakseni ammattilaiselta tiukan vastauksen: - ” Kyllä nämä palvelujen käyttäjät ovat asiakasmittareiden mukaan on tyytyväisiä veronmaksajia”.
Ikääntymisen haasteita
Me ikäännymme maailmanennätysvauhtia. Muutoskuva vuosille 2003 – 2020 kertoo yli 65-vuotiaiden ”toimijoiden” määrän olevan todella rajussa kasvussa. 55-vuotiaan terveysmenot ovat vain kolmannes 80-vuotiaan terveysmenoista, jotka ovat noin 9 000 euroa vuodessa. Jo viiden vuoden päästä yli puolet kaikista terveysmenoista kohdistuu yli 65-vuotiaisiin. Kun 2003 näitä kuusvitosia oli maassamme 15,6% on heitä vuonna 2020 jo 22,8%. Yli 75-vuotiaiden määrä kaksinkertaistuu vuoteen 2040 mennessä. Ja tavoitteena on, että tulevaisuudessa yhä useampi asuisi omassa kodissaan. Mikä ei tarkoita vanhusten heitteillejättöä, kuten joskus valitettavasti kuulee väitettävän.
Toisaalta hyvä on muistaa, että kotiolot eivät aina tarkoita sitä samaa kotia, missä on eletty vaan paikkaa, jossa olo ja elo on mahdollisimman kotoisaa. Palvelujärjestelmälle nämä tosiasiat ovat kovia haasteita. Teknologiasta odotetaankin merkittävää apua tulevaisuuden hoito- ja hoivatyön tekijöille. Mutta onko – ja miten – huomioitu huonokuntoiset iäkkäät ihmiset. Pelkällä tekniikalla ei vanhuksia voi eikä saa hoitaa. Kuka kuuntelee vanhusta? Kuka kysyy ikäihmisen omaa näkemystä siitä, mikä voisi auttaa, mikä tuntuisi hänestä itsestään hyvältä. Pelkkä koti ei aina takaa ikääntyvän ihmisen hyvinvointia ja varmuutta avun saamisesta silloin kun omat voimat heikkenevä. On hyvin arveluttavaa vanhuspolitiikkaa sivuuttaa turvallisuuden ja hoivan tarpeet, vaikka hyvät ja moniosaavat kotihoidon työntekijät kävisivätkin huolehtimassa perustarpeista. Heitä tulisi meidän tänäänkin kiittää, sillä heidän avullaan ovat monet vanhemmistamme voineet pidempään omissa kodeissaan asua.
Vanhuksellakin on unelmia
Moni vanhus viihtyy kotona yksin, itsekseen. Kun taas toinen haluaisi juttuseuraa. Joku seuraa palvelutalossa ohikiitävää elämää silmillään, toisen toivoessa pääsevänsä ulos kävelylle. Tai istumaan hetkeksi puistonpenkille syömään jäätelöä ja katselemaan sinitaivasta. Kun yksi haluisi konserttiin haluaa toinen kirkkoon. Ihmisten elämänkulku ja mieltymykset ovat hyvin erilaisia, kuten kunto ja hoitotoiveetkin. Muistakaamme, että iäkkäätkin ovat yhä ihmisiä, eläviä, tuntevia, aistivia ihmisiä. Äitini kanssa samassa huoneessa oli pitkäaikaispotilas, vanhempi puhumaton rouva, jonka luona ei koskaan käynyt sukulaisia tai tuttavia. Pöydällään ei ollut koskaan kukkia, kortteja eikä lehtiä. Kun toin työmatkalta tuliaisina äidilleni sekä hiljaiselle rouvalle suklaarasian, paijasin hetken myös hänen poskeaan. Hän tarttui käteeni ja pyysi: - Tee vielä noin. Silitin poskeaan uudelleen ja kysyin tuntuuko mukavalta? Hän sanoi: - Kukaan ei ole koskettanut minua pelkällä kädellä kahteen vuoteen.
Jaksajia hyvässä vedossa
Puhuessamme paitsi omista vanhemmistamme, puhumme samalla itseämme edeltävästä sukupolvesta. Huomaammeko että heitä ovat myös meille kaikille niin tutut Kyllikki Forssell 83v, ”Suomisen Olli” Lasse Pöysti 81v ja Ritva Valkama 76v. 80-vuotiaita ovat taiteilija Rafael Wardi ja säveltäjä Einojuhani Rautavaara. 86-vuotias Erik Lindström soittaa jazzia, solistina Helena Siltala 78v. Kirsti Paakkanen täytti juuri 80v ja 72 vuotispäiviään ovat jo viettäneet sekä nobelisti Martti Ahtisaari että Lenita Airisto. Suoraryhtinen ja reippaasti lenkkeilevä Jukka Uunila naurahti täyttäneensä vasta 85-vuotta. Suuriin ikäluokkiin kuuluu paljon muitakin tuttuja. Heitä, joiden vauhti ei osoita minkäänlaisia hidastumisen merkkejä…
Vanhustyön osaaminen on avainasemassa
Ikääntymisen hoitoon on Suomessa suunnattu resursseja. Vanhustenhuolto on maassamme viisiportainen: omaishoito, tuettu omaishoito, palveluasuminen, tehostettu palveluasuminen ja terveyskeskuksen vuodeosastohoito. Vanhustenhuollon budjetti on miltei kaksinkertaistunut.
Vanhusten hoito- ja hoivatyö on sanomattoman tärkeää työtä. Ja sen työn osaajia tarvitaan aina vaan enemmän ja enemmän. Meidän, asioita sivusta seuraavien kuten myös päättäjien olisi hyvä muistaa, että taloudellinen kantokyky voi pettää siksi, että ihmisten kestokyky pettää. Ei voi olla oikein, että työelämä ei jousta mutta työntekijän olisi joustettava aina vaan. Hyvä työ ja hyvä työntekijä on otettava vakavasti. Ihminen on kokonainen ihminen myös työssään, yritys ei voi palkata pelkkää kättä, käden haltija seuraa aina mukana. Työssä oleminen ja jaksaminen on havaituksi tulemista.
Myös onnellisuutta tarvitaan, ellei ole muuta annettavaa voi ainakin jakaa hyvää mieltä ja puhua kauniilla sanoilla. Siinä missä hoitoa tarvitseva haluaa tulla kuulluksi, välitetyksi ja rakastetuksi, haluaa hoivatyötä tekevä tulla samalla lailla kohdelluksi. Työyhteisö voisi olla myös armollinen.
Me kaikki vanhenemme.
Kuka meitä jaksaa enää hoitaa?
Kaarina Suonperä
Yrittäjä, kouluttaja, tiedottaja
Kirjoittaja on kaupunginhallituksen jäsen ja kaupunginvaltuutettu, kok.
Kirjoittajan omille sivuille
maanantai 16. maaliskuuta 2009
Vaihtoehtoisia vanhuuksia
Kotikaupungissani Vantaalla ollaan varautumassa vanhusväestön osuuden kasvuun, eläkepommin paukahtamiseen ja miten sen nyt kauniisti osaisikaan sanahelistää: ihmisten ikääntymiseen ja raihnaistumiseen, palvelujen tarpeen kasvuun ja etenkin monimuotoistumiseen. Suurten ikäluokkien vanhuus on vielä tekemättä ja elämättä. On hyvä, että kaupunki on herännyt jo nyt. Hallinnon alojen välistä yhteistyötä haetaan ja sitä tarvitaan, jotta osataan varautua tulevaan oikealla tavalla.
Väestötilastojen ja -ennusteiden kanssa hieman puuhastelleena olen jo aikaisemmin ihmetellyt yhteiskunnan vaatimatonta panostusta kansamme geriatriseen tulevaisuuteen. Monessa tilastojulkaisussa on tähdennetty väestön ikääntymistä ja sen aiheuttamaa huoltosuhteen huononemista. Keskustelu on ollut hyttysen ininää. Eläkeiän nostouhkaus oli viimeisin surkuhupaisa pelastusyritys. Anteeksi vain, mutta asia tuotiin julkisuuteen aivan väärällä tavalla. Yhdestä hiihtoreissuista tuli vitsi.
Noin kolmenkymmenen vuoden päästä alan olla itse iässä, jolloin eläkepäivät häämöttävät. Jos olen terve ja viihdyn töissäni kuten nyt, niin aivan varmasti jatkan, vaikka rahallista pakkoa ei olisikaan. Jos olisin jäänyt töihin leipomon pakkaamoon, God help! En selviäsi edes kuuteenkymppiin niissä hommissa. Joutuisin varmasti työttömyys- tai sairaslomaputkeen viisvitosena. Eli jäävätkö leivät pakkaamatta tulevaisuudessa? Joutuvatko yliopistokoulutuksen saaneet nuoret töihin vanhusten vuodeosastolle ja leivän pakkaamoihin, kun eläkeikäiset istuvat korkeakoulutusta vaativissa toimissaan. Tämä on mielestäni yksi mahdollinen skenaario, jota kannattaisi miettiä esimerkiksi koulutuspaikkojen suunnittelussa.
Olen miettinyt jo omaa vanhuuttani. Naisten odotettavissa oleva elinikä on miehiä korkeampi, joten olen varautunut tähän huolella ottamalla miehekseni itseäni hieman nuoremman ja tilastollisesti pidempi-ikäisen suomenruotsalaisen. Jos luoja suo, niin saamme elää vanhoiksi yhdessä toistamme tukien ja omaishoitaen vuorotellen kykyjemme ja voimiemme mukaan. Tietysti yritämme löytää kodin, jossa viihdymme ja pystymme elämään pitkään kotoisissa tunnelmissa vireinä ja virkeinä kaikin puolin. Mikäli satun kuolla kupsahtamaan, niin hyvä, jos ei tarvitse kitua ja kärsiä pitkään. Toivon sitten polttohautausta ja kaikki elimeni saa luovuttaa tarvitseville! Mutta jos joudun sairastamaan ja loppuni ennustetaan häämöttävän kovin pikaisesti, toivoisin, että saisin ennemmin eutanasian kuin raskaita hoitoja.
Jos taas joudun elämään viimeiset vuoteni ilman miestä, itse kuitenkin edelleen ruumiin ja sielun täysissä voimissa, niin haluaisin kerätä ympärilleni kommuunin samanhenkisistä ikätovereistani. Voisimme asua mielellämme isossa kerrostalohuoneistossa solumaisesti. Meillä olisi seuraa toisistamme, ja kotipalvelukin voisi hoidella monta ämmän- ja äijänkäppyrää samalla käynnillä. Saisimme pelata kortteja ja seurata yhdessä ikinuorta Ridgeä televisiouusintana.
Jos en pystyisi asumaan enää kodinomaisissa oloissa ja joutuisin laitokseen, niin haluaisin elää sielläkin ihmisarvoisen vanhuuden. Kauhuskenaariossani vanhusten vaipat vaihdetaan liukuhihnalla ja ruokinta-automaatti tuo soppalusikkaa hampaattomaan suuhuni. Hoitohenkilökunta puhuu vierasta kieltä, ja itse elän lapsuuteni mielikuvissa jokaista päivää kuin samaa uudestaan. Yritän toki parhaani, jotta pysyisin hyvässä kunnossa ja mieleltäni virkeänä, mutta joskus sairaudelle ei vain ole ennaltaehkäisyä ja pitkäikäisyyden geenikin vain hidastuttaa loppua. Tärkeää olisi, että saisi vielä voimiensa tunnossa laatia selkeät ohjeet siitä, miten haluaa itseänsä hoidettavan. Kunnioitusta ja hyvää huoltoa ei tarvitse pyytää. Ne kuuluvat meidän kaikkien ihmisoikeuksiimme!
Vireää elämää ja valoisaa vanhuutta kaikille toivoo,
Jaana Huhta
Kirjoittaja työskentelee Tilastokeskuksen Työssäkäyntitilastossa suunnittelijana. Hän on myös varavaltuutettu ja kaupunginhallituksen varajäsen, vihr.
Kirjoittajan omaan blogiin
Väestötilastojen ja -ennusteiden kanssa hieman puuhastelleena olen jo aikaisemmin ihmetellyt yhteiskunnan vaatimatonta panostusta kansamme geriatriseen tulevaisuuteen. Monessa tilastojulkaisussa on tähdennetty väestön ikääntymistä ja sen aiheuttamaa huoltosuhteen huononemista. Keskustelu on ollut hyttysen ininää. Eläkeiän nostouhkaus oli viimeisin surkuhupaisa pelastusyritys. Anteeksi vain, mutta asia tuotiin julkisuuteen aivan väärällä tavalla. Yhdestä hiihtoreissuista tuli vitsi.
Noin kolmenkymmenen vuoden päästä alan olla itse iässä, jolloin eläkepäivät häämöttävät. Jos olen terve ja viihdyn töissäni kuten nyt, niin aivan varmasti jatkan, vaikka rahallista pakkoa ei olisikaan. Jos olisin jäänyt töihin leipomon pakkaamoon, God help! En selviäsi edes kuuteenkymppiin niissä hommissa. Joutuisin varmasti työttömyys- tai sairaslomaputkeen viisvitosena. Eli jäävätkö leivät pakkaamatta tulevaisuudessa? Joutuvatko yliopistokoulutuksen saaneet nuoret töihin vanhusten vuodeosastolle ja leivän pakkaamoihin, kun eläkeikäiset istuvat korkeakoulutusta vaativissa toimissaan. Tämä on mielestäni yksi mahdollinen skenaario, jota kannattaisi miettiä esimerkiksi koulutuspaikkojen suunnittelussa.
Olen miettinyt jo omaa vanhuuttani. Naisten odotettavissa oleva elinikä on miehiä korkeampi, joten olen varautunut tähän huolella ottamalla miehekseni itseäni hieman nuoremman ja tilastollisesti pidempi-ikäisen suomenruotsalaisen. Jos luoja suo, niin saamme elää vanhoiksi yhdessä toistamme tukien ja omaishoitaen vuorotellen kykyjemme ja voimiemme mukaan. Tietysti yritämme löytää kodin, jossa viihdymme ja pystymme elämään pitkään kotoisissa tunnelmissa vireinä ja virkeinä kaikin puolin. Mikäli satun kuolla kupsahtamaan, niin hyvä, jos ei tarvitse kitua ja kärsiä pitkään. Toivon sitten polttohautausta ja kaikki elimeni saa luovuttaa tarvitseville! Mutta jos joudun sairastamaan ja loppuni ennustetaan häämöttävän kovin pikaisesti, toivoisin, että saisin ennemmin eutanasian kuin raskaita hoitoja.
Jos taas joudun elämään viimeiset vuoteni ilman miestä, itse kuitenkin edelleen ruumiin ja sielun täysissä voimissa, niin haluaisin kerätä ympärilleni kommuunin samanhenkisistä ikätovereistani. Voisimme asua mielellämme isossa kerrostalohuoneistossa solumaisesti. Meillä olisi seuraa toisistamme, ja kotipalvelukin voisi hoidella monta ämmän- ja äijänkäppyrää samalla käynnillä. Saisimme pelata kortteja ja seurata yhdessä ikinuorta Ridgeä televisiouusintana.
Jos en pystyisi asumaan enää kodinomaisissa oloissa ja joutuisin laitokseen, niin haluaisin elää sielläkin ihmisarvoisen vanhuuden. Kauhuskenaariossani vanhusten vaipat vaihdetaan liukuhihnalla ja ruokinta-automaatti tuo soppalusikkaa hampaattomaan suuhuni. Hoitohenkilökunta puhuu vierasta kieltä, ja itse elän lapsuuteni mielikuvissa jokaista päivää kuin samaa uudestaan. Yritän toki parhaani, jotta pysyisin hyvässä kunnossa ja mieleltäni virkeänä, mutta joskus sairaudelle ei vain ole ennaltaehkäisyä ja pitkäikäisyyden geenikin vain hidastuttaa loppua. Tärkeää olisi, että saisi vielä voimiensa tunnossa laatia selkeät ohjeet siitä, miten haluaa itseänsä hoidettavan. Kunnioitusta ja hyvää huoltoa ei tarvitse pyytää. Ne kuuluvat meidän kaikkien ihmisoikeuksiimme!
Vireää elämää ja valoisaa vanhuutta kaikille toivoo,
Jaana Huhta
Kirjoittaja työskentelee Tilastokeskuksen Työssäkäyntitilastossa suunnittelijana. Hän on myös varavaltuutettu ja kaupunginhallituksen varajäsen, vihr.
Kirjoittajan omaan blogiin
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Hallinto hereillä – aktiiviseniorit ovat täällä!
”Oletpas vanha”, tokaisi tokaluokkalainen saatuaan kuulla, että tämän liikuntaopettaja kävi jo viittäkymmentä. Tomeran tokaluokkalaisen mielestä ope oli jo melkein vanhus. Aikaa koululaisen ihmettelystä on kulunut jo lähes kaksi vuosikymmentä ja maailma, Leppäkorven koulun kasvatin elämänkatsomuksesta puhumattakaan, on ehtinyt muuttua aika tavalla. Nykyään tuo Vantaan kasvatti tarkastelee maailmaa mm. valtuustosalin etupenkistä.
”Lasten ja nuorten kaupunki”, sellaisena me vantaalaiset kotikaupunkimme usein kuvaamme mm. kaupungin strategiassa. Mutta pitääkö se vielä paikkansa, kun demograafinen muutos myllää myös vantaalaisen väestön ikäjakaumia uuteen uskoon? Kyllä ja ei, kuuluu vastaus. Kyllä siinä mielessä, että vaikka senioriväestön osuus kaikista kunnan asukeista kasvaa joka ikinen vuosi aina vuoteen 2030 asti, edelleenkin Vantaan kaupungissa kirjoilla on lapsia ja nuoria enemmän kuin keskimäärin Suomen kunnissa ja kaupungeissa. Ei siinä mielessä, että yli 60-, 70- ja 80-vuotiaiden vantaalaisten määrä tulee merkittävästi lisääntymään jo lähitulevaisuudessa. Tämä haastaa myös meidät päättäjät arvioimaan strategisia linjauksiamme ja taloudellisten satsausten painopisteistä tulevaisuudessa.
Tämä ei tarkoita sitä, että ryhtyisimme joka vuosi automaattisesti siirtämään vapaa-ajan ja asukaspalveluiden ja sivistystoimen budjeteista rahaa Jukka Salmiselle sosiaali- ja terveystoimeen väestön prosentuaalisten ikäjakaumien muutosten tahtiin. Sen sijaan meidän täytyy pyrkiä madaltamaan eri hallinnonalojen raja-aitoja palvellessamme seniori-ikäisiä kuntalaisia. Timo Juurikkalan johtama vapaa-ajan toimi ei tarjoa palveluja vain lapsille ja nuorille, eikä Salmisen sosteri hoida yksinään senioreiden palveluita tulevaisuudessa. Kun haastamme hallintojen raja-aidat, haastamme mielestäni samalla koko ”vanhuuden”.
Vanhuus ei ole enää sitä mitä se oli 40 vuotta sitten, tai silloin kun pieni koululainen ihmetteli liikunnan opettajan ”korkeaa” ikää. Nykypäivän seitsemänkymppiset juoksevat puolimaratoneja, harrastavat kalliokiipeilyä ja ties mitä. Kahdeksankymppisetkin elävät ”täysillä” aktiivista elämää, eikä sana vanhainkoti tule kuuloonkaan monille hyväkuntoisille senioreille. Kaiken kaikkiaan yhteiskunnassa ei enää haaveilla tai arvosteta vain nuoruutta sileää ihoa yli kaiken. Huomisen yhteiskunnassa iällä ei ole enää niin suurta merkitystä. Entinen tokaluokkalainen on nähnyt yhteiskunnallisen muutoksen, nyt on yhteiskunnan vuoro. Onko viksu Vantaa valmis huomispäivän senioreihin?
Antti Lindtman, 26 vuotta
valtuuston puheenjohtaja
Lindtmanin omille sivuille
”Lasten ja nuorten kaupunki”, sellaisena me vantaalaiset kotikaupunkimme usein kuvaamme mm. kaupungin strategiassa. Mutta pitääkö se vielä paikkansa, kun demograafinen muutos myllää myös vantaalaisen väestön ikäjakaumia uuteen uskoon? Kyllä ja ei, kuuluu vastaus. Kyllä siinä mielessä, että vaikka senioriväestön osuus kaikista kunnan asukeista kasvaa joka ikinen vuosi aina vuoteen 2030 asti, edelleenkin Vantaan kaupungissa kirjoilla on lapsia ja nuoria enemmän kuin keskimäärin Suomen kunnissa ja kaupungeissa. Ei siinä mielessä, että yli 60-, 70- ja 80-vuotiaiden vantaalaisten määrä tulee merkittävästi lisääntymään jo lähitulevaisuudessa. Tämä haastaa myös meidät päättäjät arvioimaan strategisia linjauksiamme ja taloudellisten satsausten painopisteistä tulevaisuudessa.
Tämä ei tarkoita sitä, että ryhtyisimme joka vuosi automaattisesti siirtämään vapaa-ajan ja asukaspalveluiden ja sivistystoimen budjeteista rahaa Jukka Salmiselle sosiaali- ja terveystoimeen väestön prosentuaalisten ikäjakaumien muutosten tahtiin. Sen sijaan meidän täytyy pyrkiä madaltamaan eri hallinnonalojen raja-aitoja palvellessamme seniori-ikäisiä kuntalaisia. Timo Juurikkalan johtama vapaa-ajan toimi ei tarjoa palveluja vain lapsille ja nuorille, eikä Salmisen sosteri hoida yksinään senioreiden palveluita tulevaisuudessa. Kun haastamme hallintojen raja-aidat, haastamme mielestäni samalla koko ”vanhuuden”.
Vanhuus ei ole enää sitä mitä se oli 40 vuotta sitten, tai silloin kun pieni koululainen ihmetteli liikunnan opettajan ”korkeaa” ikää. Nykypäivän seitsemänkymppiset juoksevat puolimaratoneja, harrastavat kalliokiipeilyä ja ties mitä. Kahdeksankymppisetkin elävät ”täysillä” aktiivista elämää, eikä sana vanhainkoti tule kuuloonkaan monille hyväkuntoisille senioreille. Kaiken kaikkiaan yhteiskunnassa ei enää haaveilla tai arvosteta vain nuoruutta sileää ihoa yli kaiken. Huomisen yhteiskunnassa iällä ei ole enää niin suurta merkitystä. Entinen tokaluokkalainen on nähnyt yhteiskunnallisen muutoksen, nyt on yhteiskunnan vuoro. Onko viksu Vantaa valmis huomispäivän senioreihin?
Antti Lindtman, 26 vuotta
valtuuston puheenjohtaja
Lindtmanin omille sivuille
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
