Ympyrä sulkeutuu

Elettiin öljykriisin jälkeisiä aikoja Suomessa 1980-luvun alussa, kun valmistuin oikeustieteen kandidaatiksi. Työttömyys oli korkea sen aikaisiin oloihin nähden kuten nytkin. Lähdin Tukholmaan työnhakuun ja päädyin tukholmalaiseen suureen sairaalaan töihin, niin kuin monet muutkin suomalaiset. Työhönottohaastattelu oli lyhyt: "Kan du tala svenska?". Juuri ja juuri ymmärsin kysymyksen ja sanoin "ja".

Olin siis tuore perushoitaja dementiaa ja muita neurologisia sairauksia sairastavien vanhusten osastolla Tukholmassa. Aikaisemmin en ollut sairaalassa juuri käynytkään ja koulutus oli väärä, kielitaito ei ollut hääppöinen. Työ oli potilaiden perustarpeista huolehtimista ja vähän sairaanhoidollistakin tehtävää, vaippoja vaihdettiin ja pestiin ja syötettiin potilaita, jotka eivät yksin siihen kyenneet. Siellä opin, että jos hoitaa ihmisiä, pitää osata hyvin kieltä ja olla koulutusta. Potilasturvallisuus kyllä vaarantuu muutoin. Riskirajoilla mentiin.

Paras perushoitaja oli mielestäni Iranista vallankumousta paennut insinööriopiskelija. Täytyi ihailla, miten luontevasti kaveri suhtautui vanhuksiin. Jutteli heille ja otti hartioista kiinni, käveli ulkona isossa puutarhassa. Aivan kuin olisivat olleet sukulaismiehiä. Ajattelin, että tässä on kulttuuriero meihin pohjoismaalaisiin.

Nyt on ympyrä sulkeutunut, ja vanhusten ja ikäihmisten asiat ovat jokapäiväistä työtä edelleen sosiaali- ja potilasasiamiehenä.

Suomen väestökehitys poikkeaa lähivuosikymmeninä radikaalisti aiemmasta väestöhistoriastamme. Vanhusväestöstä puhutaan yhteiskunnallisena ongelmana. Oma käsitykseni on melkein päinvastainen. Kyse tulee olemaan ikäluokkien roolien vaihtumisesta.

Yksilötasolla ikääntyminen merkitsee sitä, että vanhuksena ei ole ollenkaan sellainen kiusankappale kuin nuorempi sukupolvi saattaa olla. Seniorikansalainen ei tappele kaduilla, ei juo tolkuttomasti viinaa, ei kiukuttele päivähoitojonoissa, lajittelee jätteet, ei aja ökymaastureilla, ei jätä velkojaan maksamatta ja pysyy poissa monesta hankaluudesta verrattuna nuorempiinsa. Isovanhemmat ovat voimavarana lastenhoidossa ja pitävät Suomen talouden pystyssä palvelujen ja tavaroiden kulutuksella. Osa on varakkaita, mutta suurin osa joutuu pienien tulojen vuoksi elämään ekologisesti, vähän kuluttaen.

Reilun 10 vuoden kuluttua suurin väestöryhmä on yli 70-vuotiaat naiset. Tänä vuonna 2009 suurin ikäluokka on 61-vuotiaat naiset, joita on 42 011. Suurin huoli nyt päätöksiä tekevällä sukupolvella ei pitäisi olla se, miten saadaan eläkerahat riittämään ja työvoiman riittävyysasiat.

Suurin asia päättäjien kannalta on se, että poliittinen valta siirtyy seniorikansalaisille, seitsemänkymppisille. He ovat ahkeria äänestäjiä, ja heitä on paljon. Vuonna 2020 tilastokeskuksen ennusteen mukaan 72-vuotiaat naiset ovat suurin ikäluokka, jolloin heitä on 39 237. He saattavat saada päähänsä kysyä esim. kuka on "pihistänyt" heidän elämänsä aikana maksamansa verot ja eläkemaksut. Ja heillä on poliittista äänestysvoimaa oikaista pienet eläkkeet ja muut vääryydet.

Tulevissa eläkkeissä otetaan huomioon väestön keskimääräinen elinaika tulevaisuudessa niin, että mitä pidempään ihmiset elävät sitä vähemmän tulee eläkettä. Omalta osaltani olen ajatellut, että tämähän tarkoittaa sitä, että lyhyempi ja "rikkaampi" elämä on todellakin rikkaampi. Pitäisikö luopua itsensä kiduttamisesta urheilulla ja terveistä elämäntavoista?

Sitten vielä; poliitikkojen ei kannata ryppyillä nykyisille viisi- ja kuusikymppisille naisille. He päättävät asiat jatkossa, ainakin väestötilastojen valossa.

Miikkael Liukkonen
Kirjoittaja on Vantaan sosiaali- ja potilasasiamies