Vaihtoehtoisia vanhuuksia

Kotikaupungissani Vantaalla ollaan varautumassa vanhusväestön osuuden kasvuun, eläkepommin paukahtamiseen ja miten sen nyt kauniisti osaisikaan sanahelistää: ihmisten ikääntymiseen ja raihnaistumiseen, palvelujen tarpeen kasvuun ja etenkin monimuotoistumiseen. Suurten ikäluokkien vanhuus on vielä tekemättä ja elämättä. On hyvä, että kaupunki on herännyt jo nyt. Hallinnon alojen välistä yhteistyötä haetaan ja sitä tarvitaan, jotta osataan varautua tulevaan oikealla tavalla.

Väestötilastojen ja -ennusteiden kanssa hieman puuhastelleena olen jo aikaisemmin ihmetellyt yhteiskunnan vaatimatonta panostusta kansamme geriatriseen tulevaisuuteen. Monessa tilastojulkaisussa on tähdennetty väestön ikääntymistä ja sen aiheuttamaa huoltosuhteen huononemista. Keskustelu on ollut hyttysen ininää. Eläkeiän nostouhkaus oli viimeisin surkuhupaisa pelastusyritys. Anteeksi vain, mutta asia tuotiin julkisuuteen aivan väärällä tavalla. Yhdestä hiihtoreissuista tuli vitsi.

Noin kolmenkymmenen vuoden päästä alan olla itse iässä, jolloin eläkepäivät häämöttävät. Jos olen terve ja viihdyn töissäni kuten nyt, niin aivan varmasti jatkan, vaikka rahallista pakkoa ei olisikaan. Jos olisin jäänyt töihin leipomon pakkaamoon, God help! En selviäsi edes kuuteenkymppiin niissä hommissa. Joutuisin varmasti työttömyys- tai sairaslomaputkeen viisvitosena. Eli jäävätkö leivät pakkaamatta tulevaisuudessa? Joutuvatko yliopistokoulutuksen saaneet nuoret töihin vanhusten vuodeosastolle ja leivän pakkaamoihin, kun eläkeikäiset istuvat korkeakoulutusta vaativissa toimissaan. Tämä on mielestäni yksi mahdollinen skenaario, jota kannattaisi miettiä esimerkiksi koulutuspaikkojen suunnittelussa.

Olen miettinyt jo omaa vanhuuttani. Naisten odotettavissa oleva elinikä on miehiä korkeampi, joten olen varautunut tähän huolella ottamalla miehekseni itseäni hieman nuoremman ja tilastollisesti pidempi-ikäisen suomenruotsalaisen. Jos luoja suo, niin saamme elää vanhoiksi yhdessä toistamme tukien ja omaishoitaen vuorotellen kykyjemme ja voimiemme mukaan. Tietysti yritämme löytää kodin, jossa viihdymme ja pystymme elämään pitkään kotoisissa tunnelmissa vireinä ja virkeinä kaikin puolin. Mikäli satun kuolla kupsahtamaan, niin hyvä, jos ei tarvitse kitua ja kärsiä pitkään. Toivon sitten polttohautausta ja kaikki elimeni saa luovuttaa tarvitseville! Mutta jos joudun sairastamaan ja loppuni ennustetaan häämöttävän kovin pikaisesti, toivoisin, että saisin ennemmin eutanasian kuin raskaita hoitoja.

Jos taas joudun elämään viimeiset vuoteni ilman miestä, itse kuitenkin edelleen ruumiin ja sielun täysissä voimissa, niin haluaisin kerätä ympärilleni kommuunin samanhenkisistä ikätovereistani. Voisimme asua mielellämme isossa kerrostalohuoneistossa solumaisesti. Meillä olisi seuraa toisistamme, ja kotipalvelukin voisi hoidella monta ämmän- ja äijänkäppyrää samalla käynnillä. Saisimme pelata kortteja ja seurata yhdessä ikinuorta Ridgeä televisiouusintana.

Jos en pystyisi asumaan enää kodinomaisissa oloissa ja joutuisin laitokseen, niin haluaisin elää sielläkin ihmisarvoisen vanhuuden. Kauhuskenaariossani vanhusten vaipat vaihdetaan liukuhihnalla ja ruokinta-automaatti tuo soppalusikkaa hampaattomaan suuhuni. Hoitohenkilökunta puhuu vierasta kieltä, ja itse elän lapsuuteni mielikuvissa jokaista päivää kuin samaa uudestaan. Yritän toki parhaani, jotta pysyisin hyvässä kunnossa ja mieleltäni virkeänä, mutta joskus sairaudelle ei vain ole ennaltaehkäisyä ja pitkäikäisyyden geenikin vain hidastuttaa loppua. Tärkeää olisi, että saisi vielä voimiensa tunnossa laatia selkeät ohjeet siitä, miten haluaa itseänsä hoidettavan. Kunnioitusta ja hyvää huoltoa ei tarvitse pyytää. Ne kuuluvat meidän kaikkien ihmisoikeuksiimme!

Vireää elämää ja valoisaa vanhuutta kaikille toivoo,

Jaana Huhta

Kirjoittaja työskentelee Tilastokeskuksen Työssäkäyntitilastossa suunnittelijana. Hän on myös varavaltuutettu ja kaupunginhallituksen varajäsen, vihr.

Kirjoittajan omaan blogiin