Eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio valvoo, että viranomaiset täyttävät velvollisuutensa ja että kansalaisten perus- ja ihmisoikeudet toteutuvat. Oikeusasiamies on hiljattain pyytänyt lääninhallituksilta selvitystä ympärivuorokautisessa hoidossa olevien vanhusten hoidosta ja sen valvonnasta.
Oikeusasiamiehen sivustolla kirjoitetaan, että mediassa on kerrottu esimerkkejä ympärivuorokautisessa hoidossa olevien vanhusten hoidon puutteista: vanhuksia lääkitään liikaa, lääkkeitä käytetään korvaamaan riittämätöntä hoitohenkilökuntaa. Samoin on kerrottu ravinnon, hygienian ja ulkoilun puutteista. Paunio pyytää lääninhallituksia selvittämään tekemäänsä hoitopaikkojen valvontaa, havaintojaan hoitopaikkojen henkilöstömitoituksesta ja mahdollisista vanhusten hoitoon ja kohteluun liittyvistä epäkohdista.
Ilolla tervehdin tätä oikeusasiamiehen selvityspyyntöä. Selvityspyyntöön on varmasti ollut todelliset syynsä. Vanhustenhuollon valvonta on Suomessa lapsen kengissä. Kunnat valvovat itse omia toimintojaan ja myös yksityisiä palveluja. Lääninhallituksilla on lupa- ja valvontavastuu yksityissektorista, mutta ei tarpeeksi resursseja säännöllisiin hoitopaikkakäynteihin. Lääninhallitukset ovat ottaneet vuoden 2009 alusta käyttöön uuden ja yhtenäisen sosiaalihuollon valvontasuunnitelman. Se on tervetullut askel valvonnan tehostamisessa.
Suomi suosii makuuttamista
Sosiaali- ja terveysministeriö on linjannut suosituksissaan (2008) vanhusten laitospaikkojen vähentämistä. Suomi on suosinut hoitokäytännöissään ihmisten makuuttamista ja on maailmassa yksi laitosvaltaisimpia maita. Keskisuomalaisista 75-vuotiaista yli 8 prosenttia on tällä hetkellä laitoshoidossa. Suomessa keskimäärin vastaava prosenttiluku on 7. Vuoteen 2012 mennessä laitoshoidon määrässä tavoitteena on päästä kolmeen prosenttiin.
Miten tavoitteeseen päästään ja mitä se vaatii? Laitoskulttuurin murtaminen asennetasolla lienee haasteellisin asia. Seinät ovat seiniä ja niiden muuttaminen on paljon helpompaa kuin opittujen tapojen. Asioiden näkyväksi tekeminen on avain muutokseen. Laitoskulttuurin muuttaminen kodinomaisempaan ja kuntouttavampaan hoitoon on mahdollista, mutta se vaatii todellista tahtoa. Toisaalta haluan myös muistuttaa, että laitoksiakin tarvitaan ja suurin osa niistä toimii erinomaisen hyvin. Niiden tavoitteellinen vähentäminen ei saa vaarantaa kaikkein huonokuntoisimpien vanhusten hoitoa. Ministeriön linjaus on kuitenkin oikea. Sitä vahvistaa se, että laitoshoidon tila teettää töitä nyt myös oikeusasiamiehen toimistossa.
Perustehtävää kirkastamaan
Talouden taantumassa vanhustenhuollonkin resurssit niukkenevat. Onneksi kaikki hyvä ei vaadi rahaa. Toivoisin luovuuden, innovaatioiden sekä vanhusten ja työtovereiden kauniin kohtelun lisääntyvän. Laman on myös todettu lisäävän yhteisöllisyyttä ja lähimmäisistä huolehtimista. Nyt on aika nostaa palvelujen kehittämisen keskiöön ihminen. Tiukkenevassa taloudessa resurssit täytyy entistä tehokkaammin kanavoida ihmisen ympärille: perustehtävään eli vanhusten hyvään hoitoon.
Tarkoituksettomat rutiinit ja normit, jotka syövät käsipareja ilman että vanhukset niistä hyötyvät, täytyisi osata laittaa syrjään. Tilalle ohjataan tilannetajua, maalaisjärkeä ja lähimmäisen rakkautta. Ammatillisuutta ja asiantuntemusta ei syrjäytetä. Ne kulkevat työntekijöiden selkäytimessä. Toiminnan näkyviksi elementeiksi tulevat inhimillisyys, ihmisarvoinen kohtelu ja vanhuksen kuunteleminen. Hyvä ohjenuora on: kohtele lähimmäistä niin kuin toivot itseäsi kohdeltavan.
Kun ihminen on oikeasti jollekulle joku, hän voi hyvin. Ihminen, joka on resursseja vievien ja tehottomien rutiinien ympäröimänä, elää päivänsä palveluyksikön ehdoilla metrin korkeudella sängynlaitojen sisällä, ei voi hyvin. Näiden ihmisten puolesta minuunkin otetaan yhä enenevässä määrin yhteyttä. Sellaisten systeemien, jotka estävät ihmistä elämästä omaa elämänmakuista elämää, on muututtava.
Rakkaudeton elämä on sujuvaa, mutta merkityksetöntä. Tärkeimmiksi arvoiksi hoivatyössä ei voi tulla logistiikka ja prosessien sujuvuus teoriassa. Raskaat rutiinit ja lähimmäisen rakkauden puute tekevät pahimmillaan hoitajista psykologian termein ”kuolleita äitejä” – ihmisiä, jotka ovat fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissa. Hoitajia ei tästä voi syyllistää, vaan syyt ovat syvemmissä rakenteissa. Tämänlainen systeemi ei ole hyväksi hoitajille, saati hoidettaville.
Pauliina Takala
Vanhusasiavaltuutettu
Jyväskylän Sotainvalidien Asuntosäätiö
Keski-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus
Kirjoittajan sivuille
maanantai 27. huhtikuuta 2009
maanantai 20. huhtikuuta 2009
007 ja lupa luopua
Työasuni pukukoodi on 007. Tämän kantaja hiippaa työmaalle päin. Mielessä kaivertaa päätyöni pääluottamusmiehenä kuulemani tutut sanat "säästöt, sopeutus". Kiristän tahtia kävellessäni "vasen, oikea, vasen, oikea" muuttuu muotoon "sopeuta, säästä, sopeuta, säästä". Uusi tahti työntekijän.
Kirjoitustehtävän saatuani mietin miten kuvata vanhustenhoitoa ja julkisuuden aiheuttamaa suhdetta. Katsellessani piharoihua johon leijjailee iso hiutale. Osumasta liekki yltyy, ääntelee voimakkaasti hetken ja steariinia lentää ympäriinsä. Liekki vaimenee normaaliksi mutta ympärille lentänyt steariini tahra ei lähde helposti pois.
Hiutale on julkisuus, liekki kuvaa laitoshoitoa ja tahrat sitä mitä se jättää jälkensä ympäristöön. Aloittaessani uraani olin sijaisena, kun ensimmäinen voimakas keskustelu alkoi. Se aiheutti hämmennystä ja antoi lähes rikollisen leima työntekijöille. Tämä prosessi jatkunut tähän päivään, reaktiot työntekijöissä ovat hieman laantuneet. Epäkohtien tuominen on hyvästä mutta usealla työntekijällä tullut tunne robottina olemiseen, yli-ihmiseen joka aina jaksaa. Ei hetken rauhaa, jokainen tekeminen huomataan. Istahtaa kirjaamaan koneelle helposti saa kuvan että siellä ne vaan istuu. Suurennuslasin alla oleminen syö salakalavasti henkisesti. Edellisen taantuman aikana aloittaessani uraani hoitotyö oli suoraviivaisempaa. Nyt pitkäaikashoidostakin tehty tiedettä.
Maalaisjärjen on korvannut monimutkaiset atk-kirjaussovellukset ja hoidon arviointi/pisteytysohjelmat. Usean tunnin takomisen jälkeen printtinappulaa painaessa tulee hieno lista kuin formulavarikolla mihin asioihin pitää hoidossa kiinnittää huomiota. Tiedot kerätään talteen odottaen milloin tulee kutsu tilaisuuteen pällistelemään tulos mittarikaavioita videotykin välityksellä. Usein tulee tunne, että hoitamisen ohella teemme tilastoja tutkijoille.
Kreikassa säännöllisesti matkustaessa olen ihaillut sitä perhekeskeisyyttä. Ikääntyneet asuvat nuorempien kanssa, osallistuen lastenhoitoon yms. Taukohetkinä istuskellaan ouzo-lasin kanssa varjossa ja ihmetellään turpeita turisteita kauniilla kujilla. Kun joudutaan paikalliseen sairaalaan perhe tuo ruoan ja tykötarpeet. Kun voimat ehtyy todetaan "juoksuni olen juossut, maaliin pääsin on aika siirtyä taivaankannen taa". Simppeliä vai mitä?
Suomessa on korkea elintaso ja yhteiskunta hoitaa vauvasta vaariin. On tekniikkaa ja elektroniikkaa tuvat täysi, näiden pitäisi helpottaa ihmisen arkea verrattuna siihen missä elinoloista nykyiset ikääntyneet kasvaneet. Tästäkin huolimatta selkäytimeen iskostunut vakiolause "kiire". Käväistään kiireesti katsomassa omaistaan laitoksessa, joka antanut aikaa ja kasvattanut "kiireistään huolimatta". Päiväkotien ja koulujenkin tulisi kasvattaa lapsi. Siinä ohella tarjota elämyksiä. Jotta pääsee itse helpommalla, samaa pätee myös vanhustenhoitoon.
Yhteiskunnan hoidolla on mahtava imu. Kun ikääntynyt asustelee kotosalla ravintona usein kahvetta, pullaa ja muuta maukasta, lämmintä ruokaa kerran päivässä. Laitospaikalla sitten kannetaan selkä vääränä ruokaa eteen, tyypillisin kommentti "ai taas". Toiset syövät kaikki suurella mielihalulla, taudin kuvasta johtuen kuitenkin laihdutaan ja kuihdutaan. Ihmetellään sitten "aliravitsemusta".
Kotosalla yksin asuvien ikääntyvien päivä usein kuluu tv:n, lehden ja radion ääressä. Liikkumapiirinä oma asunto ja lähikauppa. Yhteiskunnan hoivapaikalle jouduttuaan pitää sitten aloittaa aktiviteetit kuntosalilla, ohjattuun virikehetkeen yms. Huoneesta ulos ja olemaan seurallinen.
Steariinitahroja siivotaan säännöllisesti. Opiskelija joka aloittaa harjoittelunsa pitkäaikaislaitoksessa kohtaa lähipiirissä ne samankaltaiset kysymykset "Saako ne siellä ruokaa, maataanko ulosteissa?".
Aikakausilehdet tarjoavat paperitähtien ohella juttua virkeistä ikääntyvistä, rypyttömistä, kuolemattomista ja voittamattomista tervaskannoista. Tiedotusvälineistä tulvii uutisia lääketieteen uusista saavutuksista ja ihmeselviytymisistä. Lääketiede on se viimeinen korsi johon turvaudutaan. Ihmisistä tullut omasta mielestään lähes kuolemattomia. Luonnollisen voinninromahtamisen/hiipumiseen vastataan luopumisen tuskassa aggressiivisella hoidolla.
Tuttu ja turvallinen paikka halutaan vaihtaa nestetippaan, antibioottiin ja happeen. Mitä enemmän piippaavia koneita ja letkuja sitä arvokkaampaa. Eräs tutkija tutkimuksessa kertoi että eliniän pituudella agressiivisella antibioottihoidolla ja letkuravitsemuksella on vain muutaman kuukauden ero elinpituudessa verrattuna ns. tavalliseen hoitoon.
Lähimmäisen rakkauden ja välittämisen nimissä saattaa tulla lähimmäisestä väline taistelussa omasta kyvyttömyydestä luopua. Kuvaavaa on tämän päivän elämässä se että mennään lääkäriin pyytämään rauhoittavia kun on hautajaiset ja jos itkettää kovin.
Jo edesmennyt mummoni totesi, että ei ole mitään järkeä elää kauhean vanhaksi, kolottaa, ei kuule, ei näe ja mitään ei jaksa. Tämä kommentti on jäänyt ikuisesti mieleeni.
Kykenemmekkö luopua tässä suorittamisen ja kaikki voipaisuuden maailmassa?
Laitan työtakkini nro 007 naulaan ja luovutan vuoroni seuraavalle. Kolottavin jäsenin matkaan kotiin.
Mitri Siltalahti
Lähihoitaja
Kirjoittaja on Super ry:n (Suomen lähi- ja perushoitajien ammattiliitto) pääluottamusmies Vantaalla
Kirjoitustehtävän saatuani mietin miten kuvata vanhustenhoitoa ja julkisuuden aiheuttamaa suhdetta. Katsellessani piharoihua johon leijjailee iso hiutale. Osumasta liekki yltyy, ääntelee voimakkaasti hetken ja steariinia lentää ympäriinsä. Liekki vaimenee normaaliksi mutta ympärille lentänyt steariini tahra ei lähde helposti pois.
Hiutale on julkisuus, liekki kuvaa laitoshoitoa ja tahrat sitä mitä se jättää jälkensä ympäristöön. Aloittaessani uraani olin sijaisena, kun ensimmäinen voimakas keskustelu alkoi. Se aiheutti hämmennystä ja antoi lähes rikollisen leima työntekijöille. Tämä prosessi jatkunut tähän päivään, reaktiot työntekijöissä ovat hieman laantuneet. Epäkohtien tuominen on hyvästä mutta usealla työntekijällä tullut tunne robottina olemiseen, yli-ihmiseen joka aina jaksaa. Ei hetken rauhaa, jokainen tekeminen huomataan. Istahtaa kirjaamaan koneelle helposti saa kuvan että siellä ne vaan istuu. Suurennuslasin alla oleminen syö salakalavasti henkisesti. Edellisen taantuman aikana aloittaessani uraani hoitotyö oli suoraviivaisempaa. Nyt pitkäaikashoidostakin tehty tiedettä.
Maalaisjärjen on korvannut monimutkaiset atk-kirjaussovellukset ja hoidon arviointi/pisteytysohjelmat. Usean tunnin takomisen jälkeen printtinappulaa painaessa tulee hieno lista kuin formulavarikolla mihin asioihin pitää hoidossa kiinnittää huomiota. Tiedot kerätään talteen odottaen milloin tulee kutsu tilaisuuteen pällistelemään tulos mittarikaavioita videotykin välityksellä. Usein tulee tunne, että hoitamisen ohella teemme tilastoja tutkijoille.
Kreikassa säännöllisesti matkustaessa olen ihaillut sitä perhekeskeisyyttä. Ikääntyneet asuvat nuorempien kanssa, osallistuen lastenhoitoon yms. Taukohetkinä istuskellaan ouzo-lasin kanssa varjossa ja ihmetellään turpeita turisteita kauniilla kujilla. Kun joudutaan paikalliseen sairaalaan perhe tuo ruoan ja tykötarpeet. Kun voimat ehtyy todetaan "juoksuni olen juossut, maaliin pääsin on aika siirtyä taivaankannen taa". Simppeliä vai mitä?
Suomessa on korkea elintaso ja yhteiskunta hoitaa vauvasta vaariin. On tekniikkaa ja elektroniikkaa tuvat täysi, näiden pitäisi helpottaa ihmisen arkea verrattuna siihen missä elinoloista nykyiset ikääntyneet kasvaneet. Tästäkin huolimatta selkäytimeen iskostunut vakiolause "kiire". Käväistään kiireesti katsomassa omaistaan laitoksessa, joka antanut aikaa ja kasvattanut "kiireistään huolimatta". Päiväkotien ja koulujenkin tulisi kasvattaa lapsi. Siinä ohella tarjota elämyksiä. Jotta pääsee itse helpommalla, samaa pätee myös vanhustenhoitoon.
Yhteiskunnan hoidolla on mahtava imu. Kun ikääntynyt asustelee kotosalla ravintona usein kahvetta, pullaa ja muuta maukasta, lämmintä ruokaa kerran päivässä. Laitospaikalla sitten kannetaan selkä vääränä ruokaa eteen, tyypillisin kommentti "ai taas". Toiset syövät kaikki suurella mielihalulla, taudin kuvasta johtuen kuitenkin laihdutaan ja kuihdutaan. Ihmetellään sitten "aliravitsemusta".
Kotosalla yksin asuvien ikääntyvien päivä usein kuluu tv:n, lehden ja radion ääressä. Liikkumapiirinä oma asunto ja lähikauppa. Yhteiskunnan hoivapaikalle jouduttuaan pitää sitten aloittaa aktiviteetit kuntosalilla, ohjattuun virikehetkeen yms. Huoneesta ulos ja olemaan seurallinen.
Steariinitahroja siivotaan säännöllisesti. Opiskelija joka aloittaa harjoittelunsa pitkäaikaislaitoksessa kohtaa lähipiirissä ne samankaltaiset kysymykset "Saako ne siellä ruokaa, maataanko ulosteissa?".
Aikakausilehdet tarjoavat paperitähtien ohella juttua virkeistä ikääntyvistä, rypyttömistä, kuolemattomista ja voittamattomista tervaskannoista. Tiedotusvälineistä tulvii uutisia lääketieteen uusista saavutuksista ja ihmeselviytymisistä. Lääketiede on se viimeinen korsi johon turvaudutaan. Ihmisistä tullut omasta mielestään lähes kuolemattomia. Luonnollisen voinninromahtamisen/hiipumiseen vastataan luopumisen tuskassa aggressiivisella hoidolla.
Tuttu ja turvallinen paikka halutaan vaihtaa nestetippaan, antibioottiin ja happeen. Mitä enemmän piippaavia koneita ja letkuja sitä arvokkaampaa. Eräs tutkija tutkimuksessa kertoi että eliniän pituudella agressiivisella antibioottihoidolla ja letkuravitsemuksella on vain muutaman kuukauden ero elinpituudessa verrattuna ns. tavalliseen hoitoon.
Lähimmäisen rakkauden ja välittämisen nimissä saattaa tulla lähimmäisestä väline taistelussa omasta kyvyttömyydestä luopua. Kuvaavaa on tämän päivän elämässä se että mennään lääkäriin pyytämään rauhoittavia kun on hautajaiset ja jos itkettää kovin.
Jo edesmennyt mummoni totesi, että ei ole mitään järkeä elää kauhean vanhaksi, kolottaa, ei kuule, ei näe ja mitään ei jaksa. Tämä kommentti on jäänyt ikuisesti mieleeni.
Kykenemmekkö luopua tässä suorittamisen ja kaikki voipaisuuden maailmassa?
Laitan työtakkini nro 007 naulaan ja luovutan vuoroni seuraavalle. Kolottavin jäsenin matkaan kotiin.
Mitri Siltalahti
Lähihoitaja
Kirjoittaja on Super ry:n (Suomen lähi- ja perushoitajien ammattiliitto) pääluottamusmies Vantaalla
tiistai 14. huhtikuuta 2009
Sumuinen vanhuus
Elettiin 1970-luvun loppupuolta. Eräänä iltapäivänä palattuani koulusta kotiin tapasin isoäitini istumasta pirttipenkkinsä päädyssä aivan poissa tolaltaan. Ehdin pikaisesti ihmetellä, mitä on tapahtunut päivän aikana kohdatessani vanhuksen hätääntyneen ja ahdistuneen katseen. Puheesta ei saanut tolkkua. Ainoa asia, joka selkeni, oli se, etteivät asiat olleet kunnossa. Ahdistuksen aiheuttajalle ei löytynyt syytä, kuten ei myöskään vaatekaapista lattialle myllätyille vaatekasoille.
Syyksi nopeasti syntyneelle ahdistukselle ja sekavuudelle paljastui tulehdus. Tästä tapahtumasta alkoi mummoni elämän lopputaival enemmän ja vähemmän sumuisissa merkeissä puhjenneista taudeista ja monen kirjavista lääkepillereistä johtuen.
Usein vanhuksen mahdollisuutta elää täysipainoista elämää tutuissa kotiympyröissä vaikeuttaa sairaudet. Ne haittaavat olemista, menemistä, omien asioiden hoitamista rajoittaen liikkumista ja jaksamista.
Mutta vielä useimmin selviytymistä heikentää eri sairauksiin tai tautitiloihin määrätyt lääkkeet ja niiden aiheuttamat sivuvaikutukset. Vanhus voi tulla hetkellisesti sekavaksi, jopa aggressiiviseksi johtuen esim. tulehduksesta. Kiusaus aloittaa lääkitys ilmaantuneiden käytöshäiriöiden hoidoksi on suuri ja varmaan ihan asiallinenkin, kunhan lääkityksen purku tapahtuu ajallaan. Vanhukset eivät kestä useinkaan näitä voimakkaita sivuvaikutuksia omaavia lääkkeitä, kuten esim. neuroleptejä. Varsinkaan jos lääkearsenaali koostuu monista lääkkeistä, joilla voi olla toinen toistensa vaikutuksia vahvistavia ominaisuuksia. Ruotsi ja Yhdysvallat ovatkin ottaneet linjakseen ”neuroleptittömän” vanhusten hoidon.
Monilääkitykseen (polyfarmasiaan) puuttumiseen tarvitaan usein joku muu kuin vanhus itse Lääkkeet saattavat jäädä päälle vaikka oire on poistunut mihin lääke on määrätty. Vanhus itse saattaa usein olla kykenemätön huoltamaan oman ”lääkesalkkunsa” sisältöä, mukana saattaa kulkea otettavina jo aikaa sitten toisiin lääkkeisiin vaihdetut lääkkeet. Syynä saattaa olla pelkästään ajatus siitä, ettei hyvää ja rahanarvoista tavaraa pidä harakoille heittää.
Hoitaja-lääkäripari – malli toimisi hyvin vanhuksen tukena avosektorilla, kun tarvitaan kuuntelevaa, auttavaa korvaa ja lempeämpää aikaa antavaa kontaktia yksin asuvan vanhuksen turvaksi. Terveyskeskuksiin olisi syytä miettiä ensisijaisesti hoitajille vastaanottoaikoja vanhusten asioita hoitamaan. Lääkkeiden käytöstä ja erityisesti niiden päivityksestä on syytä hoitajan kantaa vastuu, jos ei ole omaisia hoitamassa asiaa. Yhteisvaikutus saattaa olla arvaamaton moniin vaivoihin määrättyjen lääkkeiden kesken (nesteenpoisto-, uni-, virtsa-, yskänlääkkeet). Vanhuksen kunto voi suoranaisesti romahtaa. Vanhuksen lääkeannos on noin puolet aikuisen miehen annoksesta, sillä ikäihmisen elimistön kyky suodattaa lääkeaineita on alentunut huomattavasti.
Lääkkeetön ”luomuhoito” nousee arvoon arvaamattomaan kun inhimillisiä rajoja haetaan vanhusten olemiseen ja hoitoon. ”Lääke on hyvä renki, mutta huono isäntä”, vanhaa sanontaa mukaillen.
Vanhuksen palvelutarpeen arvioinnissa ja arkipärjäämisessä kotona ovat avainasemassa kotiin tuodut tai matalankynnyksen palvelut. Itse kaipaisin jonkinlaista vanhusneuvolaa, jonka piiriin kuuluisi seula, jossa kartoitettaisiin yli 65-vuotiaitten terveydentila, jaksaminen ja palvelutarpeet. Samalla ikäihminen ohjataan elämäntilanteeseen sopiviin palveluihin. Tällainen räätälöity ohjelma arkipäivään kannustasi aktiviteetteihin ja neuvoisi asioita, joilla toimintakyky pysyy yllä.
Lakien laatijat ovat samoilla linjoilla, sillä laki palvelutarpeen arvioinnista laajeni vuoden 2009 alusta koskemaan 75 vuotta täyttäneitä. Aikaisemmin lakisääteisen palvelujen tarpeen arvioinnin piiriin ovat kuuluneet 80-vuotiaat sekä Kelan erityishoitotukea saavat henkilöt.
Palvelutarpeen arviointi sisältää asiakkaan yksilöllisen kokonaistilanteen kartoituksen, jossa käydään läpi asiakkaan tarve sosiaalipalveluihin. Esimerkkejä palveluista ovat kotihoito, kotihoidon tukipalvelut tai omaishoidontuki. Palvelutarpeen arviointia voi pyytää asiakas itse, hänen omaisensa, viranomainen tai muu henkilö. Yhteydenoton perusteella asiakkaaseen otetaan yhteyttä tilannearviota varten.
Edelleen ongelmaksi mielestäni muodostuu ne, jotka eivät omin toimin kykene hakeutumaan tilannearvioon. Tai turvaverkkoon ei kuulu omaisia tai naapureita, jotka huolehtisivat. Tarvitaan sairastuminen, hoitoon joutuminen, ennen kuin pääsee pärjäämisen tilannearvioon. Mahdollisimman pitkään pärjäämiseen kotosalla apuvälineet löytyvät usein liian myöhään, kun jo tilanne on ajautunut siihen malliin, että ainoa vaihtoehto on sairaalahoito. Väliinputoajia ovat alle 75-vuotiaat ikäihmiset, joita laki palvelutarpeen arvioinnista ei vielä koske ja joille arvioinnista olisi vielä suurin hyöty.
Sirpa Pajunen
Kirjoittaja on vantaalainen kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen sekä vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtaja
Kirjoittajan omille sivuille
Syyksi nopeasti syntyneelle ahdistukselle ja sekavuudelle paljastui tulehdus. Tästä tapahtumasta alkoi mummoni elämän lopputaival enemmän ja vähemmän sumuisissa merkeissä puhjenneista taudeista ja monen kirjavista lääkepillereistä johtuen.
Usein vanhuksen mahdollisuutta elää täysipainoista elämää tutuissa kotiympyröissä vaikeuttaa sairaudet. Ne haittaavat olemista, menemistä, omien asioiden hoitamista rajoittaen liikkumista ja jaksamista.
Mutta vielä useimmin selviytymistä heikentää eri sairauksiin tai tautitiloihin määrätyt lääkkeet ja niiden aiheuttamat sivuvaikutukset. Vanhus voi tulla hetkellisesti sekavaksi, jopa aggressiiviseksi johtuen esim. tulehduksesta. Kiusaus aloittaa lääkitys ilmaantuneiden käytöshäiriöiden hoidoksi on suuri ja varmaan ihan asiallinenkin, kunhan lääkityksen purku tapahtuu ajallaan. Vanhukset eivät kestä useinkaan näitä voimakkaita sivuvaikutuksia omaavia lääkkeitä, kuten esim. neuroleptejä. Varsinkaan jos lääkearsenaali koostuu monista lääkkeistä, joilla voi olla toinen toistensa vaikutuksia vahvistavia ominaisuuksia. Ruotsi ja Yhdysvallat ovatkin ottaneet linjakseen ”neuroleptittömän” vanhusten hoidon.
Monilääkitykseen (polyfarmasiaan) puuttumiseen tarvitaan usein joku muu kuin vanhus itse Lääkkeet saattavat jäädä päälle vaikka oire on poistunut mihin lääke on määrätty. Vanhus itse saattaa usein olla kykenemätön huoltamaan oman ”lääkesalkkunsa” sisältöä, mukana saattaa kulkea otettavina jo aikaa sitten toisiin lääkkeisiin vaihdetut lääkkeet. Syynä saattaa olla pelkästään ajatus siitä, ettei hyvää ja rahanarvoista tavaraa pidä harakoille heittää.
Hoitaja-lääkäripari – malli toimisi hyvin vanhuksen tukena avosektorilla, kun tarvitaan kuuntelevaa, auttavaa korvaa ja lempeämpää aikaa antavaa kontaktia yksin asuvan vanhuksen turvaksi. Terveyskeskuksiin olisi syytä miettiä ensisijaisesti hoitajille vastaanottoaikoja vanhusten asioita hoitamaan. Lääkkeiden käytöstä ja erityisesti niiden päivityksestä on syytä hoitajan kantaa vastuu, jos ei ole omaisia hoitamassa asiaa. Yhteisvaikutus saattaa olla arvaamaton moniin vaivoihin määrättyjen lääkkeiden kesken (nesteenpoisto-, uni-, virtsa-, yskänlääkkeet). Vanhuksen kunto voi suoranaisesti romahtaa. Vanhuksen lääkeannos on noin puolet aikuisen miehen annoksesta, sillä ikäihmisen elimistön kyky suodattaa lääkeaineita on alentunut huomattavasti.
Lääkkeetön ”luomuhoito” nousee arvoon arvaamattomaan kun inhimillisiä rajoja haetaan vanhusten olemiseen ja hoitoon. ”Lääke on hyvä renki, mutta huono isäntä”, vanhaa sanontaa mukaillen.
Vanhuksen palvelutarpeen arvioinnissa ja arkipärjäämisessä kotona ovat avainasemassa kotiin tuodut tai matalankynnyksen palvelut. Itse kaipaisin jonkinlaista vanhusneuvolaa, jonka piiriin kuuluisi seula, jossa kartoitettaisiin yli 65-vuotiaitten terveydentila, jaksaminen ja palvelutarpeet. Samalla ikäihminen ohjataan elämäntilanteeseen sopiviin palveluihin. Tällainen räätälöity ohjelma arkipäivään kannustasi aktiviteetteihin ja neuvoisi asioita, joilla toimintakyky pysyy yllä.
Lakien laatijat ovat samoilla linjoilla, sillä laki palvelutarpeen arvioinnista laajeni vuoden 2009 alusta koskemaan 75 vuotta täyttäneitä. Aikaisemmin lakisääteisen palvelujen tarpeen arvioinnin piiriin ovat kuuluneet 80-vuotiaat sekä Kelan erityishoitotukea saavat henkilöt.
Palvelutarpeen arviointi sisältää asiakkaan yksilöllisen kokonaistilanteen kartoituksen, jossa käydään läpi asiakkaan tarve sosiaalipalveluihin. Esimerkkejä palveluista ovat kotihoito, kotihoidon tukipalvelut tai omaishoidontuki. Palvelutarpeen arviointia voi pyytää asiakas itse, hänen omaisensa, viranomainen tai muu henkilö. Yhteydenoton perusteella asiakkaaseen otetaan yhteyttä tilannearviota varten.
Edelleen ongelmaksi mielestäni muodostuu ne, jotka eivät omin toimin kykene hakeutumaan tilannearvioon. Tai turvaverkkoon ei kuulu omaisia tai naapureita, jotka huolehtisivat. Tarvitaan sairastuminen, hoitoon joutuminen, ennen kuin pääsee pärjäämisen tilannearvioon. Mahdollisimman pitkään pärjäämiseen kotosalla apuvälineet löytyvät usein liian myöhään, kun jo tilanne on ajautunut siihen malliin, että ainoa vaihtoehto on sairaalahoito. Väliinputoajia ovat alle 75-vuotiaat ikäihmiset, joita laki palvelutarpeen arvioinnista ei vielä koske ja joille arvioinnista olisi vielä suurin hyöty.
Sirpa Pajunen
Kirjoittaja on vantaalainen kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen sekä vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtaja
Kirjoittajan omille sivuille
maanantai 6. huhtikuuta 2009
Senioriosaajan mietteitä
Tulin juuri äsken Ainon luota. Hän on 82-vuotias paluumuuttaja. Kovia kokenut inkeriläinen.
Aino on muuttanut Suomeen noin kuusi vuotta sitten Eestistä. Hänellä on Suomessa lapset, tytär ja poika perheineen. Lapset ovat töissä päivisin, käyvät viikonloppuisin katsomassa äitiään. He eivät asu ihan lähellä.
Aino on kovin yksinäinen vanhus. Talossa, jossa hän asuu, ei hänellä ole nyt yhtään tuttavaa tai juttukaveria. Ainut ihminen, jonka kanssa Aino oli yhteydessä, oli mummo, joka kuoli pari vuotta sitten. Ainon liikkuminen on huonoa, hän käyttää rollaattoria, niin kulkemiset ovat hyvin pienessä piirissä tapahtuvia. Lähikaupasta hän vielä saa ostokset haettua.
Olen käynyt Ainon luona juttelemassa noin kolmen vuoden ajan kuukausittain. Hän on aina iloinen, kun soitan hänelle ja menen käymään. Meillä juttua piisaa, kerrotaan kilpaa elämisistämme ihan arkipäivän asioita. Eikä sekään haittaa, ettei joka sanaa aina ymmärretäkään. Selvitellään yhdessä, mitä tarkoitetaan.
Toinen vanhus on 86-vuotias Eila. Hänkin on liikuntarajoitteinen, rollaattorin kanssa hitaasti kulkeva. Eilan kanssa olemme käyneet lääkärissä, ostoksilla ja muillakin asioilla. Elämän myönteinen iloinen Eila antaa minullekin valoisuutta elämään. Mitäpä tässä valittelemaan vaivoja, kunhan päästään päivä eteenpäin, on Eilan mottona.
Olen yli kolme vuotta kuulunut Tikkurilan teatterin Virtuoosit -ryhmään. Meitä on kaksitoista yli 65-vuotiasta ihmistä, joita kiinnostaa näytteleminen. Olemme kirjoittaneet kaksi näytelmää, joita olemme käyneet esittämässä Tikkurilan lisäksi ympäri Vantaata vanhainkodeissa ja palvelutaloissa.
Olemme saaneet hyvän ja vastaanottavaisen yleisön. Tunnemme tekevämme "hyvää työtä"!
Olen myös käynyt kuukausittain eräässä palvelutalossa juttelemassa asukkaiden kanssa. Juomme yhdessä iltapäiväkahvit, leikimme, laulamme ja muistelemme menneitä. Näyttää siltä, että he oikein odottavat näitä meidän rupatteluiltapäiviämme.
Ja nyt sitten mielestäni oikeasti tärkeään asiaan. Varttunutta väkeä käy erilaisissa eläkeläisten kerhoissa ja sehän on toki hyvä. Siellä he tapaavat tuttujaan, pääsevät retkille ja saavat olla mukana virikkeellisissä tapahtumissa.. He pääsevät liikkumaan!
Mutta miten on liikuntarajoitteisten yksinäisten ihmisten laita. Päivät ja viikot ovat pitkiä, kun ei tule kukaan käymään , eikä voi kenenkään kanssa edes jutella. Ei telkkari vastaa, vaikka kuinka sille kertoisi asioitaan. Kyllä yksinäisyys on monelle ihmiselle kova pala! Eikä ainoastaan yksin asuville, vaan olen sitä huomannut myöskin laitoksissa.
Tämä yksinäisyys on huomioon otettava asia vanhuudessa. Mistä saadaan ihmisiä ihmisten lähelle?
Mistä löytyy meitä lähimmäisiä, jotka jaksavat, kerkiävät ja menevät yksinäisen ihmisen kanssa edes juttelemaan, halimisesta ja kädestä pitämisestä puhumattakaan!!
Raili Eronen
Senioriosaaja
Ensimmäisellä senioriosaaja-kurssilla mukana ollut
Aino on muuttanut Suomeen noin kuusi vuotta sitten Eestistä. Hänellä on Suomessa lapset, tytär ja poika perheineen. Lapset ovat töissä päivisin, käyvät viikonloppuisin katsomassa äitiään. He eivät asu ihan lähellä.
Aino on kovin yksinäinen vanhus. Talossa, jossa hän asuu, ei hänellä ole nyt yhtään tuttavaa tai juttukaveria. Ainut ihminen, jonka kanssa Aino oli yhteydessä, oli mummo, joka kuoli pari vuotta sitten. Ainon liikkuminen on huonoa, hän käyttää rollaattoria, niin kulkemiset ovat hyvin pienessä piirissä tapahtuvia. Lähikaupasta hän vielä saa ostokset haettua.
Olen käynyt Ainon luona juttelemassa noin kolmen vuoden ajan kuukausittain. Hän on aina iloinen, kun soitan hänelle ja menen käymään. Meillä juttua piisaa, kerrotaan kilpaa elämisistämme ihan arkipäivän asioita. Eikä sekään haittaa, ettei joka sanaa aina ymmärretäkään. Selvitellään yhdessä, mitä tarkoitetaan.
Toinen vanhus on 86-vuotias Eila. Hänkin on liikuntarajoitteinen, rollaattorin kanssa hitaasti kulkeva. Eilan kanssa olemme käyneet lääkärissä, ostoksilla ja muillakin asioilla. Elämän myönteinen iloinen Eila antaa minullekin valoisuutta elämään. Mitäpä tässä valittelemaan vaivoja, kunhan päästään päivä eteenpäin, on Eilan mottona.
Olen yli kolme vuotta kuulunut Tikkurilan teatterin Virtuoosit -ryhmään. Meitä on kaksitoista yli 65-vuotiasta ihmistä, joita kiinnostaa näytteleminen. Olemme kirjoittaneet kaksi näytelmää, joita olemme käyneet esittämässä Tikkurilan lisäksi ympäri Vantaata vanhainkodeissa ja palvelutaloissa.
Olemme saaneet hyvän ja vastaanottavaisen yleisön. Tunnemme tekevämme "hyvää työtä"!
Olen myös käynyt kuukausittain eräässä palvelutalossa juttelemassa asukkaiden kanssa. Juomme yhdessä iltapäiväkahvit, leikimme, laulamme ja muistelemme menneitä. Näyttää siltä, että he oikein odottavat näitä meidän rupatteluiltapäiviämme.
Ja nyt sitten mielestäni oikeasti tärkeään asiaan. Varttunutta väkeä käy erilaisissa eläkeläisten kerhoissa ja sehän on toki hyvä. Siellä he tapaavat tuttujaan, pääsevät retkille ja saavat olla mukana virikkeellisissä tapahtumissa.. He pääsevät liikkumaan!
Mutta miten on liikuntarajoitteisten yksinäisten ihmisten laita. Päivät ja viikot ovat pitkiä, kun ei tule kukaan käymään , eikä voi kenenkään kanssa edes jutella. Ei telkkari vastaa, vaikka kuinka sille kertoisi asioitaan. Kyllä yksinäisyys on monelle ihmiselle kova pala! Eikä ainoastaan yksin asuville, vaan olen sitä huomannut myöskin laitoksissa.
Tämä yksinäisyys on huomioon otettava asia vanhuudessa. Mistä saadaan ihmisiä ihmisten lähelle?
Mistä löytyy meitä lähimmäisiä, jotka jaksavat, kerkiävät ja menevät yksinäisen ihmisen kanssa edes juttelemaan, halimisesta ja kädestä pitämisestä puhumattakaan!!
Raili Eronen
Senioriosaaja
Ensimmäisellä senioriosaaja-kurssilla mukana ollut
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
