Sumuinen vanhuus

Elettiin 1970-luvun loppupuolta. Eräänä iltapäivänä palattuani koulusta kotiin tapasin isoäitini istumasta pirttipenkkinsä päädyssä aivan poissa tolaltaan. Ehdin pikaisesti ihmetellä, mitä on tapahtunut päivän aikana kohdatessani vanhuksen hätääntyneen ja ahdistuneen katseen. Puheesta ei saanut tolkkua. Ainoa asia, joka selkeni, oli se, etteivät asiat olleet kunnossa. Ahdistuksen aiheuttajalle ei löytynyt syytä, kuten ei myöskään vaatekaapista lattialle myllätyille vaatekasoille.

Syyksi nopeasti syntyneelle ahdistukselle ja sekavuudelle paljastui tulehdus. Tästä tapahtumasta alkoi mummoni elämän lopputaival enemmän ja vähemmän sumuisissa merkeissä puhjenneista taudeista ja monen kirjavista lääkepillereistä johtuen.

Usein vanhuksen mahdollisuutta elää täysipainoista elämää tutuissa kotiympyröissä vaikeuttaa sairaudet. Ne haittaavat olemista, menemistä, omien asioiden hoitamista rajoittaen liikkumista ja jaksamista.

Mutta vielä useimmin selviytymistä heikentää eri sairauksiin tai tautitiloihin määrätyt lääkkeet ja niiden aiheuttamat sivuvaikutukset. Vanhus voi tulla hetkellisesti sekavaksi, jopa aggressiiviseksi johtuen esim. tulehduksesta. Kiusaus aloittaa lääkitys ilmaantuneiden käytöshäiriöiden hoidoksi on suuri ja varmaan ihan asiallinenkin, kunhan lääkityksen purku tapahtuu ajallaan. Vanhukset eivät kestä useinkaan näitä voimakkaita sivuvaikutuksia omaavia lääkkeitä, kuten esim. neuroleptejä. Varsinkaan jos lääkearsenaali koostuu monista lääkkeistä, joilla voi olla toinen toistensa vaikutuksia vahvistavia ominaisuuksia. Ruotsi ja Yhdysvallat ovatkin ottaneet linjakseen ”neuroleptittömän” vanhusten hoidon.

Monilääkitykseen (polyfarmasiaan) puuttumiseen tarvitaan usein joku muu kuin vanhus itse Lääkkeet saattavat jäädä päälle vaikka oire on poistunut mihin lääke on määrätty. Vanhus itse saattaa usein olla kykenemätön huoltamaan oman ”lääkesalkkunsa” sisältöä, mukana saattaa kulkea otettavina jo aikaa sitten toisiin lääkkeisiin vaihdetut lääkkeet. Syynä saattaa olla pelkästään ajatus siitä, ettei hyvää ja rahanarvoista tavaraa pidä harakoille heittää.

Hoitaja-lääkäripari – malli toimisi hyvin vanhuksen tukena avosektorilla, kun tarvitaan kuuntelevaa, auttavaa korvaa ja lempeämpää aikaa antavaa kontaktia yksin asuvan vanhuksen turvaksi. Terveyskeskuksiin olisi syytä miettiä ensisijaisesti hoitajille vastaanottoaikoja vanhusten asioita hoitamaan. Lääkkeiden käytöstä ja erityisesti niiden päivityksestä on syytä hoitajan kantaa vastuu, jos ei ole omaisia hoitamassa asiaa. Yhteisvaikutus saattaa olla arvaamaton moniin vaivoihin määrättyjen lääkkeiden kesken (nesteenpoisto-, uni-, virtsa-, yskänlääkkeet). Vanhuksen kunto voi suoranaisesti romahtaa. Vanhuksen lääkeannos on noin puolet aikuisen miehen annoksesta, sillä ikäihmisen elimistön kyky suodattaa lääkeaineita on alentunut huomattavasti.

Lääkkeetön ”luomuhoito” nousee arvoon arvaamattomaan kun inhimillisiä rajoja haetaan vanhusten olemiseen ja hoitoon. ”Lääke on hyvä renki, mutta huono isäntä”, vanhaa sanontaa mukaillen.

Vanhuksen palvelutarpeen arvioinnissa ja arkipärjäämisessä kotona ovat avainasemassa kotiin tuodut tai matalankynnyksen palvelut. Itse kaipaisin jonkinlaista vanhusneuvolaa, jonka piiriin kuuluisi seula, jossa kartoitettaisiin yli 65-vuotiaitten terveydentila, jaksaminen ja palvelutarpeet. Samalla ikäihminen ohjataan elämäntilanteeseen sopiviin palveluihin. Tällainen räätälöity ohjelma arkipäivään kannustasi aktiviteetteihin ja neuvoisi asioita, joilla toimintakyky pysyy yllä.

Lakien laatijat ovat samoilla linjoilla, sillä laki palvelutarpeen arvioinnista laajeni vuoden 2009 alusta koskemaan 75 vuotta täyttäneitä. Aikaisemmin lakisääteisen palvelujen tarpeen arvioinnin piiriin ovat kuuluneet 80-vuotiaat sekä Kelan erityishoitotukea saavat henkilöt.

Palvelutarpeen arviointi sisältää asiakkaan yksilöllisen kokonaistilanteen kartoituksen, jossa käydään läpi asiakkaan tarve sosiaalipalveluihin. Esimerkkejä palveluista ovat kotihoito, kotihoidon tukipalvelut tai omaishoidontuki. Palvelutarpeen arviointia voi pyytää asiakas itse, hänen omaisensa, viranomainen tai muu henkilö. Yhteydenoton perusteella asiakkaaseen otetaan yhteyttä tilannearviota varten.

Edelleen ongelmaksi mielestäni muodostuu ne, jotka eivät omin toimin kykene hakeutumaan tilannearvioon. Tai turvaverkkoon ei kuulu omaisia tai naapureita, jotka huolehtisivat. Tarvitaan sairastuminen, hoitoon joutuminen, ennen kuin pääsee pärjäämisen tilannearvioon. Mahdollisimman pitkään pärjäämiseen kotosalla apuvälineet löytyvät usein liian myöhään, kun jo tilanne on ajautunut siihen malliin, että ainoa vaihtoehto on sairaalahoito. Väliinputoajia ovat alle 75-vuotiaat ikäihmiset, joita laki palvelutarpeen arvioinnista ei vielä koske ja joille arvioinnista olisi vielä suurin hyöty.

Sirpa Pajunen

Kirjoittaja on vantaalainen kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen sekä vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtaja

Kirjoittajan omille sivuille