007 ja lupa luopua

Työasuni pukukoodi on 007. Tämän kantaja hiippaa työmaalle päin. Mielessä kaivertaa päätyöni pääluottamusmiehenä kuulemani tutut sanat "säästöt, sopeutus". Kiristän tahtia kävellessäni "vasen, oikea, vasen, oikea" muuttuu muotoon "sopeuta, säästä, sopeuta, säästä". Uusi tahti työntekijän.

Kirjoitustehtävän saatuani mietin miten kuvata vanhustenhoitoa ja julkisuuden aiheuttamaa suhdetta. Katsellessani piharoihua johon leijjailee iso hiutale. Osumasta liekki yltyy, ääntelee voimakkaasti hetken ja steariinia lentää ympäriinsä. Liekki vaimenee normaaliksi mutta ympärille lentänyt steariini tahra ei lähde helposti pois.

Hiutale on julkisuus, liekki kuvaa laitoshoitoa ja tahrat sitä mitä se jättää jälkensä ympäristöön. Aloittaessani uraani olin sijaisena, kun ensimmäinen voimakas keskustelu alkoi. Se aiheutti hämmennystä ja antoi lähes rikollisen leima työntekijöille. Tämä prosessi jatkunut tähän päivään, reaktiot työntekijöissä ovat hieman laantuneet. Epäkohtien tuominen on hyvästä mutta usealla työntekijällä tullut tunne robottina olemiseen, yli-ihmiseen joka aina jaksaa. Ei hetken rauhaa, jokainen tekeminen huomataan. Istahtaa kirjaamaan koneelle helposti saa kuvan että siellä ne vaan istuu. Suurennuslasin alla oleminen syö salakalavasti henkisesti. Edellisen taantuman aikana aloittaessani uraani hoitotyö oli suoraviivaisempaa. Nyt pitkäaikashoidostakin tehty tiedettä.

Maalaisjärjen on korvannut monimutkaiset atk-kirjaussovellukset ja hoidon arviointi/pisteytysohjelmat. Usean tunnin takomisen jälkeen printtinappulaa painaessa tulee hieno lista kuin formulavarikolla mihin asioihin pitää hoidossa kiinnittää huomiota. Tiedot kerätään talteen odottaen milloin tulee kutsu tilaisuuteen pällistelemään tulos mittarikaavioita videotykin välityksellä. Usein tulee tunne, että hoitamisen ohella teemme tilastoja tutkijoille.

Kreikassa säännöllisesti matkustaessa olen ihaillut sitä perhekeskeisyyttä. Ikääntyneet asuvat nuorempien kanssa, osallistuen lastenhoitoon yms. Taukohetkinä istuskellaan ouzo-lasin kanssa varjossa ja ihmetellään turpeita turisteita kauniilla kujilla. Kun joudutaan paikalliseen sairaalaan perhe tuo ruoan ja tykötarpeet. Kun voimat ehtyy todetaan "juoksuni olen juossut, maaliin pääsin on aika siirtyä taivaankannen taa". Simppeliä vai mitä?

Suomessa on korkea elintaso ja yhteiskunta hoitaa vauvasta vaariin. On tekniikkaa ja elektroniikkaa tuvat täysi, näiden pitäisi helpottaa ihmisen arkea verrattuna siihen missä elinoloista nykyiset ikääntyneet kasvaneet. Tästäkin huolimatta selkäytimeen iskostunut vakiolause "kiire". Käväistään kiireesti katsomassa omaistaan laitoksessa, joka antanut aikaa ja kasvattanut "kiireistään huolimatta". Päiväkotien ja koulujenkin tulisi kasvattaa lapsi. Siinä ohella tarjota elämyksiä. Jotta pääsee itse helpommalla, samaa pätee myös vanhustenhoitoon.

Yhteiskunnan hoidolla on mahtava imu. Kun ikääntynyt asustelee kotosalla ravintona usein kahvetta, pullaa ja muuta maukasta, lämmintä ruokaa kerran päivässä. Laitospaikalla sitten kannetaan selkä vääränä ruokaa eteen, tyypillisin kommentti "ai taas". Toiset syövät kaikki suurella mielihalulla, taudin kuvasta johtuen kuitenkin laihdutaan ja kuihdutaan. Ihmetellään sitten "aliravitsemusta".

Kotosalla yksin asuvien ikääntyvien päivä usein kuluu tv:n, lehden ja radion ääressä. Liikkumapiirinä oma asunto ja lähikauppa. Yhteiskunnan hoivapaikalle jouduttuaan pitää sitten aloittaa aktiviteetit kuntosalilla, ohjattuun virikehetkeen yms. Huoneesta ulos ja olemaan seurallinen.

Steariinitahroja siivotaan säännöllisesti. Opiskelija joka aloittaa harjoittelunsa pitkäaikaislaitoksessa kohtaa lähipiirissä ne samankaltaiset kysymykset "Saako ne siellä ruokaa, maataanko ulosteissa?".

Aikakausilehdet tarjoavat paperitähtien ohella juttua virkeistä ikääntyvistä, rypyttömistä, kuolemattomista ja voittamattomista tervaskannoista. Tiedotusvälineistä tulvii uutisia lääketieteen uusista saavutuksista ja ihmeselviytymisistä. Lääketiede on se viimeinen korsi johon turvaudutaan. Ihmisistä tullut omasta mielestään lähes kuolemattomia. Luonnollisen voinninromahtamisen/hiipumiseen vastataan luopumisen tuskassa aggressiivisella hoidolla.

Tuttu ja turvallinen paikka halutaan vaihtaa nestetippaan, antibioottiin ja happeen. Mitä enemmän piippaavia koneita ja letkuja sitä arvokkaampaa. Eräs tutkija tutkimuksessa kertoi että eliniän pituudella agressiivisella antibioottihoidolla ja letkuravitsemuksella on vain muutaman kuukauden ero elinpituudessa verrattuna ns. tavalliseen hoitoon.

Lähimmäisen rakkauden ja välittämisen nimissä saattaa tulla lähimmäisestä väline taistelussa omasta kyvyttömyydestä luopua. Kuvaavaa on tämän päivän elämässä se että mennään lääkäriin pyytämään rauhoittavia kun on hautajaiset ja jos itkettää kovin.

Jo edesmennyt mummoni totesi, että ei ole mitään järkeä elää kauhean vanhaksi, kolottaa, ei kuule, ei näe ja mitään ei jaksa. Tämä kommentti on jäänyt ikuisesti mieleeni.

Kykenemmekkö luopua tässä suorittamisen ja kaikki voipaisuuden maailmassa?

Laitan työtakkini nro 007 naulaan ja luovutan vuoroni seuraavalle. Kolottavin jäsenin matkaan kotiin.

Mitri Siltalahti
Lähihoitaja
Kirjoittaja on Super ry:n (Suomen lähi- ja perushoitajien ammattiliitto) pääluottamusmies Vantaalla