Rakkaudeton elämä on sujuvaa, mutta merkityksetöntä

Eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio valvoo, että viranomaiset täyttävät velvollisuutensa ja että kansalaisten perus- ja ihmisoikeudet toteutuvat. Oikeusasiamies on hiljattain pyytänyt lääninhallituksilta selvitystä ympärivuorokautisessa hoidossa olevien vanhusten hoidosta ja sen valvonnasta.

Oikeusasiamiehen sivustolla kirjoitetaan, että mediassa on kerrottu esimerkkejä ympärivuorokautisessa hoidossa olevien vanhusten hoidon puutteista: vanhuksia lääkitään liikaa, lääkkeitä käytetään korvaamaan riittämätöntä hoitohenkilökuntaa. Samoin on kerrottu ravinnon, hygienian ja ulkoilun puutteista. Paunio pyytää lääninhallituksia selvittämään tekemäänsä hoitopaikkojen valvontaa, havaintojaan hoitopaikkojen henkilöstömitoituksesta ja mahdollisista vanhusten hoitoon ja kohteluun liittyvistä epäkohdista.

Ilolla tervehdin tätä oikeusasiamiehen selvityspyyntöä. Selvityspyyntöön on varmasti ollut todelliset syynsä. Vanhustenhuollon valvonta on Suomessa lapsen kengissä. Kunnat valvovat itse omia toimintojaan ja myös yksityisiä palveluja. Lääninhallituksilla on lupa- ja valvontavastuu yksityissektorista, mutta ei tarpeeksi resursseja säännöllisiin hoitopaikkakäynteihin. Lääninhallitukset ovat ottaneet vuoden 2009 alusta käyttöön uuden ja yhtenäisen sosiaalihuollon valvontasuunnitelman. Se on tervetullut askel valvonnan tehostamisessa.

Suomi suosii makuuttamista
Sosiaali- ja terveysministeriö on linjannut suosituksissaan (2008) vanhusten laitospaikkojen vähentämistä. Suomi on suosinut hoitokäytännöissään ihmisten makuuttamista ja on maailmassa yksi laitosvaltaisimpia maita. Keskisuomalaisista 75-vuotiaista yli 8 prosenttia on tällä hetkellä laitoshoidossa. Suomessa keskimäärin vastaava prosenttiluku on 7. Vuoteen 2012 mennessä laitoshoidon määrässä tavoitteena on päästä kolmeen prosenttiin.

Miten tavoitteeseen päästään ja mitä se vaatii? Laitoskulttuurin murtaminen asennetasolla lienee haasteellisin asia. Seinät ovat seiniä ja niiden muuttaminen on paljon helpompaa kuin opittujen tapojen. Asioiden näkyväksi tekeminen on avain muutokseen. Laitoskulttuurin muuttaminen kodinomaisempaan ja kuntouttavampaan hoitoon on mahdollista, mutta se vaatii todellista tahtoa. Toisaalta haluan myös muistuttaa, että laitoksiakin tarvitaan ja suurin osa niistä toimii erinomaisen hyvin. Niiden tavoitteellinen vähentäminen ei saa vaarantaa kaikkein huonokuntoisimpien vanhusten hoitoa. Ministeriön linjaus on kuitenkin oikea. Sitä vahvistaa se, että laitoshoidon tila teettää töitä nyt myös oikeusasiamiehen toimistossa.

Perustehtävää kirkastamaan
Talouden taantumassa vanhustenhuollonkin resurssit niukkenevat. Onneksi kaikki hyvä ei vaadi rahaa. Toivoisin luovuuden, innovaatioiden sekä vanhusten ja työtovereiden kauniin kohtelun lisääntyvän. Laman on myös todettu lisäävän yhteisöllisyyttä ja lähimmäisistä huolehtimista. Nyt on aika nostaa palvelujen kehittämisen keskiöön ihminen. Tiukkenevassa taloudessa resurssit täytyy entistä tehokkaammin kanavoida ihmisen ympärille: perustehtävään eli vanhusten hyvään hoitoon.

Tarkoituksettomat rutiinit ja normit, jotka syövät käsipareja ilman että vanhukset niistä hyötyvät, täytyisi osata laittaa syrjään. Tilalle ohjataan tilannetajua, maalaisjärkeä ja lähimmäisen rakkautta. Ammatillisuutta ja asiantuntemusta ei syrjäytetä. Ne kulkevat työntekijöiden selkäytimessä. Toiminnan näkyviksi elementeiksi tulevat inhimillisyys, ihmisarvoinen kohtelu ja vanhuksen kuunteleminen. Hyvä ohjenuora on: kohtele lähimmäistä niin kuin toivot itseäsi kohdeltavan.

Kun ihminen on oikeasti jollekulle joku, hän voi hyvin. Ihminen, joka on resursseja vievien ja tehottomien rutiinien ympäröimänä, elää päivänsä palveluyksikön ehdoilla metrin korkeudella sängynlaitojen sisällä, ei voi hyvin. Näiden ihmisten puolesta minuunkin otetaan yhä enenevässä määrin yhteyttä. Sellaisten systeemien, jotka estävät ihmistä elämästä omaa elämänmakuista elämää, on muututtava.

Rakkaudeton elämä on sujuvaa, mutta merkityksetöntä. Tärkeimmiksi arvoiksi hoivatyössä ei voi tulla logistiikka ja prosessien sujuvuus teoriassa. Raskaat rutiinit ja lähimmäisen rakkauden puute tekevät pahimmillaan hoitajista psykologian termein ”kuolleita äitejä” – ihmisiä, jotka ovat fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissa. Hoitajia ei tästä voi syyllistää, vaan syyt ovat syvemmissä rakenteissa. Tämänlainen systeemi ei ole hyväksi hoitajille, saati hoidettaville.

Pauliina Takala
Vanhusasiavaltuutettu
Jyväskylän Sotainvalidien Asuntosäätiö
Keski-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus

Kirjoittajan sivuille