Vantaalla toukokuussa 2039

Ajatella, näin ne vuodet vierivät ja minäkin lähestyn kovaa vauhtia 80-vuotispäiviäni! Ai mitäkö minulle nykyään kuuluu, koetanpa sitä tässä muutamalla rivillä hahmotella.

Asumme siis edelleen mieheni kanssa talossamme Rekolassa, ja mikäs sitä on asuessa, kun nykyään omaan kotiin saa apuja niin paljon kuin tarvitaan. Kuka sitä nyt pienten lumenluonti- tai ikkunanpesuvaikeuksien takia kotoansa pois muuttaisi.

Ja mielikin pysyy virkeänä, kun sieltä ystäväpankista käy se Jenni minua saattelemassa monenlaisiin rientoihin. Itsekin silloin nuorempana eläkkeelle juuri jääneenä kävin tekemässä ”talletuksia” ystäväpankkiin toimimalla ikäihmisten apuna ja kaverina. Siihen hommaanhan ei tarvitse olla mikään hoitoalan ammattilainen vaan päteviä ovat kaikki, joilla on jotain kokemusta lähimmäisenä olemisesta. Ja saihan siitä kunnalta pientä rahallista korvaustakin eläkkeen lisäksi, se kun on sellainen puolivapaaehtoissysteemi. Nyt voi sitten hyvällä omallatunnolla olla siellä ”nosto”-puolella ja saada apuja itselleen.

Tänään siis Jenni tulee kotoa koukkaamaan minut ja menemme yhdessä sinne ikäihmisten resurssikeskukseen, spinning-tunnille. Viikko-ohjelmasta katselin, että huomenna tarjolla olisi klassikkoelokuvien sarjassa ”Mamma Mia” –elokuva ja vieläpä se karaokeversio, jossa saa sydämensä kyllyydestä laulaa mukana… You are the dancing queen… Nämä on näitä meidän naisten juttuja, ei niihin omaa ukkoansa mukaan saisi kuitenkaan ja sitä paitsi hänellä on ne perinteiset Vantaapäivien katukoristapahtumansa, joita varten on taas reenattu monta viikkoa yhdessä Jussin kanssa (hänkin on sieltä ystäväpankista).

Tuleviin, onneksi vielä kaukana häämöttäviin vanhuudenpäiviini suhtaudun levollisella mielellä. Sitten kun kroppa tai mieli ei enää pysy vauhdissa mukana, tiedän pääseväni hyvään hoitoon johonkin vantaalaiseen vanhusten ryhmäkotiin. Se on sitten viimeinen muutto täällä maallisella taipaleellani. Niissä ryhmäkodeissahan on nykyisin riittävän paljon hoitajia, ruoka on hyvää (ja juhla-aterioille kuuluu tietysti punaviini), kivut pidetään poissa ja virikkeitä voi valita oman jaksamisen mukaan. Ja ulos pääsee jonkun avustamana aina silloin kun itse haluaa.

Yleensäkin koko vanhustenhuolto on vihdoin saanut ansaitsemansa arvostuksen, mikä näkyy myös hoitajien palkkapussissa ja alalle pääsystä suorastaan kilpaillaan nuorten keskuudessa. Hassua, miten maailma ja yhteiskunnan arvot muuttuvat. Ennen vanhaan vanhuksia ja vanhustenhuoltoa tunnuttiin arvostavan vain ennen vaaleja pidetyissä puheissa.

Hyviä keväänjatkoja vaan teille kaikille! Pidetään mieli kirkkaana ja ikäihmiset menossa mukana!

Sirkku

(Ps. Tuntuiko utopistiselta? No, myönnetään, että tuo spinning taisi minun kohdallani olla vähän toiveajattelua…)

Sirkku Rannikko
Kirjoittaja on Vanhusten kotiapusäätiön toiminnanjohtaja

Sähköisiä unelmia

Kuka epäilee, etteivät yli kuusikymppiset osaa käyttää televisiota, mikrouunia, pesukonetta ja kännykkää tai ajaa autoa? Ei kukaan - totta kai osaavat. Miksi sitten jatkuvasti hoetaan, että ikääntyneet eivät osaa käyttää tietokonetta? Onko se nuorempien juoni pitää vanhat loitolla virtuaalimaailmasta vai vanhojen oma epäilys, etten mä kumminkaan ymmärrä siitä mitään?

Pelko pois: tietokoneen käyttö ei ole sen kummoisempaa kuin pesukoneen ohjelmointi tai kaukosäätimen näpyttely autolla ajamisesta nyt puhumattakaan. Kuka tahansa sen oppii ja kaikille siitä on huvia ja hyötyä.

Tämän hetken eläkeläisistä on pieni osa niitä, jotka työelämässään joutuivat tietokonetöihin, mutta tulossa on eläkeläissukupolvi, me suuret ikäluokat, joiden on ollut pakko oppia myös tietskarin käyttö. Tietokoneet ovat vallanneet mitä yllättävimmät työpaikat: sairaalat ja terveyskeskukset, kauppojen kassat ja varastot, taksit, pankit, hotellit, ravintolat... Kaikkialla näpytellään ja painellaan erilaisia namiskoita tietojen saamiseksi tai kirjaamiseksi. Mikä sitten muka estää tietokoneen käytön yksityiselämässä?

Sähköiset palvelut lisääntyvät jatkuvasti, niin julkisessa hallinnossa kuin yrityksissäkin. Minun mielestäni se hyödyttää nimenomaan – ja toivottavasti – vanhempia ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät liiku enää ihan ketterästi paikasta toiseen etsimässä sitä oikeaa sohvaa, puseroa, kahvikuppia tai tapettimallia. Ihmisiä, jotka eivät jaksa jonottaa pankissa, postissa, terveyskeskuksissa saadakseen neuvontaa tai varausaikoja. Ihmisiä, joilta ystäväpiiri harvenee luonnollisen poistuman kautta. Ihmisiä, joiden perheet ja suku ovat hajautuneet ympäri maan ja maailman. Ihmisiä, jotka ovat jääneet yksin.

Minulla on unelma. Sähköisen viestinnän unelma. Ei kai nyt kukaan voi unelmoida sähköisestä viestinnästä? Minä voin. Eihän se vaikuta kovin seksikkäältä kohteelta, mutta tärkeä se on. Unelmoin ehkä omaa tulevaisuuttani.

Unelmaani kuuluu joko se, että tietokone toimii telkkarin kautta ja käytän sitä kuin telkkaria konsanaan. Tai että tietokoneeni toimii kosketusnäytöllä, jolloin sormen hipaisuilla selviän toiminnoista. Lisäksi toivon tietokoneitten näyttöpäätteisiin sisustusystävällisiä ratkaisuja. Itse haluaisin näyttööni kultaiset empirepeilin kehykset, mutta joku muu toivoisi ehkä Harrikan tai T-Fordin muotoja...

Muodot ovat tärkeitä, mutta niin on sisältökin. Erilaiset ostokset sujuvat jo nyt netissä hyvin. Samoin julkishallinnon palvelut lisääntyvät jatkuvasti. Yhteydet vanhoihin ystäviin ja sukuun onnistuvat myös, mutta hieman takkuillen. Kaikilla ei ole taitoja ajantasaiseen seurusteluun netin kautta – se olisi tehtävä helpommaksi.

Kehitys kehittyy. Niinhän sitä sanotaan. Tässä tapauksessa uskon siihen. Jos nyt on muodissa blogi ja wiki ja facebook yms. en yhtään osaa ennustaa, mitä on vuoden tai kahden kuluttua. Toivottavasti jotain uutta, kivaa ja hyödyllistä silloinkin. Sitten kun minä olen eläkkeellä ja seniorikansalainen ja surffaan netissä hullun lailla:)

Oletpa 60 tai 80, ryhdy nettikäyttäjäksi! Jos taidot eivät nyt riitä, mene Vantaan kaupungin järjestämille monille kursseille tai kysy tuttavilta tai heidän lapsiltaan!

Eevali Kontio
Verkkopäätoimittaja
Vantaan kaupunki/Verkkotoimitus

Ikääntyminen on in?

Vantaan ikääntymispoliittinen ohjelmatyöryhmä on käynyt keskenään treffeillä pitkin kevättä. Treffeillä syntyneitä ideoita on väliaikoina viety laajempiin verkostoihin arvioitaviksi ja edelleen ideoitaviksi. Viimeisimpänä Viksun verkostoon ovat liittyneet senioriosaajat, joilla on monenlaisen osaamisen lisäksi myös näkemystä varsinaisen työuran jälkeisestä elämästä.

Kevään korvalla verkosto tunnisti keskeisiä ikäihmisten hyvinvointiin ja palveluihin liittyviä muutosvoimia. Ikäihmisten määrän ja suhteellisen osuuden voimakas kasvu Vantaalla nimettiin muutokseksi, joka pitää ottaa kaikessa huomioon. Toisaalta todettiin, että ikäihmiset ovat varsin monipuolinen joukko, joka voi olla iältäänkin kymmenien vuosien päässä toisistaan. Yhdistääkö 60-vuotiasta ja 100-vuotiasta lopulta yhtään mikään? Ja kun tosiasioita oikein silmiin katsotaan, ei voida olla ottamatta huomioon palvelujen järjestämisen haasteita näinä vaikeina aikoina. Olemme tunnistaneet toisaalta kasvavan palvelujen tarpeen mutta myös julkisen sektorin moninaiset rahoitusvaikeudet.

Huhtikuun lopulla pääsimme pyörittelemään ohjelmatyölle ominaisesti myös visioehdotuksia, joita kaupungin eri toimialoilta oli kerätty. Visio osoittautuikin varsinaiseksi pähkinäksi, eikä se sitten yhdellä puraisulla ratkennutkaan.

Viksun verkostossa arveltiin muun muassa, että ihmisarvoinen, itsenäinen, toimintakykyinen ja tarpeen mukaan tuettu vanhuus voisi olla Vantaan ikääntymispolitiikan visio. Niin ikään nostettiin esille merkityksellinen elämä: yhteisöllisyys, esteetön asenne, hyvä ja yksilöllinen hoito ja palvelu.

Hyviä asioita kaikki tyynni. Hyvä vanhuus kertyy helposti koko joukosta erinomaisia käsitteitä, ja varsinkin adjektiiveja, mutta miten tehdä hyvä visio?

Vision pitäisi olla niin selkeä ja vaativa, ettei sitä tarvitse selittää. Toisaalta sen pitäisi olla rohkea ja jännittävä. Eikä tässä kaikki - vielä sen pitäisi olla sen verran mukavuusalueen ulkopuolella, että sen saavuttamiseen tarvitaan venymistä ja jopa hieman onnea. Visiolla ei ole merkitystä jos mikään ei muutu.

Haastammekin nyt bloggaajat ja lukijat heittämään yhteisesti pohdittavaksi, mikä ja miksi Vantaalla pitäisi ikäihmisten näkökulmasta tulevaisuudessa muuttua. Millainen on ikäihmisten Vantaa vuonna 2015? Tähän odotamme tässä Viksun blogin foorumilla ehdotuksia ja kommentteja erityisesti 4.6. pidettävään verkostoseminaariin mennessä.

Ja jotta rima olisi tarpeeksi korkealla, visiosta olisi tarpeen saada ikääntymispolitiikan viestinnän tueksi passeli slogan. Viimeksi verkostotreffeillä ehdotettiinkin jo, että ikääntymistä kohtaan kaivattua asennemuutosta kuvaisi hyvin lausahdus, että "ikääntyminen on in".

Asiasta toiseen. Visiota pyöritellessämme törmäsimme jälleen siihen, että Vantaalta puuttuu selkeä identiteetti. Vantaan kaupunkikuva on hyvin pirstaleinen. Meillä on Hakunila, Korso, Rekola, Myyrmäki ja lukuisa määrä muita paikkoja, joiden paikallinen identiteetti tuntuu olevanvarsin vahva. Tässä tapauksessa kokonaisuus ei ole kuitenkaan osiensa summa.

Vantaalle täytyy saada kasvot, joihin asukkaiden tulee voida samaistua ja joista yhteisöllisyys kumpuaa. Meidän tulisi hyödyntää kaupunkimme menestystarinat. Onnistuisiko se myös ikääntymispoliittisen ohjelmatyön tuloksena?

Tuula Koli
Matti Lyytikäinen
Elina Kinnunen

Kirjoittajista Tuula Koli on eläkkeellä oleva viestinnän asiantuntija
Matti Lyytikäinen työskentelee Vantaan vanhus- ja vammaispalvelujen johtajana
Elina Kinnunen Vantaan sosiaali- ja terveystoimen viestintäpäällikkönä

Uudet eläkeläiset hyötykäyttöön

Ovatko eläkkeelle siirtyneet ja siirtyvät Vantaalle voimavara vai rasite? Itse pohdin asiaa yhä useammin. Olen syntynyt 1946 ja päättänyt jäädä eläkkeelle tämän vuoden lopulla.

Meitä samanikäisiä on todella paljon. Asun ihan tavallisessa kerrostalossa Martinlaaksossa. Portaassamme on 12 huoneistoa, joista jo puolessa asuu meitä eläkkeelle siirtyviä tai eläkkeellä olevia. Vantaalaisista yli 10 prosenttia on yli 65-vuotiaita, ja määrä kasvaa.

Itse odottelen eläkkeellä saavani enemmän omaa aikaa itselleni kuin nyt. Luvassa on ehkä enemmän harrastuksia, matkusteluakin, mutta ennen kaikkea liikuntaa, joka toivon mukaan pitää kehon ja mielenkin terveenä. Erityisen paljon odotan laatuaikaa lapsenlapsen kanssa.

Mutta mitä muuta minä ja muut uudet seniorit voisimme tehdä ollaksemme muullakin tavoin hyödyksi? Oma äitini kuoli 1,5 vuotta sitten. Alzheimerin tauti vei hänet nopeasti, mutta silti ehdin saada yleiskuvan Vantaan vanhustenhoidon kasvavista ongelmista. Sairaaloissa ja hoivataloissa henkilökunnan aika ei riitä muuhun kuin perushoitoon ja vanhusten vaipanvaihtoon. Katriinan sairaalassa äitini laitostui kahdessa viikossa kävelevästä ihmisestä vuodepotilaaksi.

Vielä vähemmän huolenpitoa on tarjolla kotona asuville vanhuksille. He saavat olla todella yksin, jos apuna ei ole aktiivisia sukulaisia tai ystäviä. Siinä vapaaehtoistyössä meillä hyväkuntoisilla ”varhaisvanhuksilla” on työmaata. Tarvitaan vapaaehtoisia ulkoiluttajia, kuuntelijoita, asioiden hoitajia – siis meitä.

Kaikki eivät tällaiseen vapaaehtoistyöhän halua, mutta ne jotka haluavat, heidän toimintansa olisi organisoitava niin, että auttamisesta ei tulisi kenellekään taakkaa. Itse en haluaisi tulla kiinnisidotuksi jonkun vanhuksen ainoaksi avuksi. Jos talkoohenki ei toimi, uupuu helposti auttajakin.

Haastetta on yhdistyksillä, kaupungilla ja seurakunnalla keräämään eläkkeelle siirtyvät reservit hyötykäyttöön. Mitä suurempi joukko on mukana vapaaehtoisessa vanhustyössä, sitä paremmat mahdollisuudet on onnistua niin, että auttajalle jää vielä omaakin laatuaikaa.

Matti Huhta
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja ja kohta myös vantaalainen eläkeläinen